Retkiä kasvimaailmaan

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Tervaleppä, Harmaaleppä

Tervaleppä, Alnus glutinosa. Uunisaari, Hki 11.4.2016

Tervaleppä on kosteiden paikkojen puu, jonka tyypillisiä kasvupaikkoja ovat erilaisten vesistöjen rannat ja korvet. Se selviää myös ajoittain tulvivilla alueilla hyvin, usein lähes ainoana puulajina, puhutaankin tervaleppäluhdista.

Tervalepän runko on tumma ja rosoinen, kaarnamainen. Avoimella paikalla se voi kasvaa hyvin paksurunkoiseksi, ahtaammilla paikoilla se on hoikkakasvuisempi.

Tervalepän norkot avautuvat huhtikuussa, Etelä-Suomessa jo maaliskuun lopullakin. Emikukinnot ovat hyvin pieniä ja huomaamattomia, punaruskeita. Niistä muodostuu aikanaan noin sentin kokoinen pyöreähkö hedelmä joka on aluksi vihreä ja myöhemmin käpymäinen, mustanruskea.

Tervalepän lehdet ovat kiiltäviä, tylppä- tai lanttopäisiä, nuorena tahmeita.

Tervaleppä. Hede- ja

emikukintoja

Tervaleppä. Edellisvuotisia käpyjä
keskellä. Taustalla hedenorkkoja

Tervalepän lehtiä ja uusia käpyjä

Tervaleppäluhta varhain keväällä.

Tervalepän tummaa runkoa

Harmaalepän kavupaikkoja ovat tuoreet metsät, teiden varret, peltojen reunat ja rannat. Se ei menesty niin kosteilla paikoilla kuin tervaleppä.

Harmaalepän runko on sileä ja harmaa. Kukinta alkaa hieman tervalepän jälkeen. 'Kävyt' ovat samantapaisia kuin tervalepällä, mutta ne ovat kärjimmäistä lukuunottamatta aika lailla tiiviisti oksan pinnassa, eivät 'perällisiä' kuten tervalepän kävyt.

Harmaalepän lehdet ovat himmeähkön vihreitä ja suippokärkisiä.

Tervaleppä ja harmaaleppä voivat risteytyä.

Harmaaleppä, Alnus incana. Lehtiä ja uusiä käpyjä

Harmaalepän runkoa

Harmaaleppä. Vanhoja käpyjä

Harmaalepän emikukintoja
keskellä. Alempana näkyy

hedenorkkoa 16.4.2016 Hki

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Etelänruttojuuri

Etelänruttojuuri, Petasites hybridus. Tali, Hki 9.4.2007

Etelänruttojuuri on tuotu Suomeen aikoinaan ihmisen toimesta rohdoskasviksi. Sen juurakon uskottiin suojaavan rutolta. Sitä käytetään edelleen koristekasvina puutarhoissa.

Etelänruttojuuri on levinnyt monin paikoin luontoommekin. Suomalaiset ruttojuuret ovat miltei yksinomaan hedekasveja, siksi se leviää meillä ainoastaan kasvullisesti juuristonsa avulla. Se on kuitenkin kerran jalansijan saatuaan vahva kilpailija ja voi muodostaa laajojakin kasvustoja. Uusille kasvupaikoille se kulkeutuu juurakonpaloista esim. siirtomaiden tai puutarhajätteiden mukana.

Kukinto muodostuu usean mykerön muodostamasta 'patukasta', sen yleisväri on sinipunainen, itse kukat ovat vaaleamman punertavia. Kukinto työntyy maasta ennen lehtien puhkeamista jo huhtikuussa. Kukkien alkaessa avautua se on tiivis, korkeudeltaan 15 cm luokkaa, mutta venyy pituutta myöhemmässä vaiheessa. Lehdet ilmaantuvat kukinnan loppuvaiheessa ja kasvavat myöhemmin kesällä hyvin suuriksi, raparperimaisiksi.

Etelänruttojuuren kasvupaikkoja ovat mm. ojanvarret, jokien, purojen ja järvien rannat, pellonpientareet ja puistot.

Etelänruttojuuri on yleisesti ottaen harvinainen Suomessa. Sen levinneisyys on kuitenkin laajentunut kohti pohjoista ja siitä on nykyään havaintoja Lapissa asti. Helsingissä sillä on runsaita esiintymiä siellä täällä. Esimerkiksi Vantaanjokea seurailevan ulkoilureitin varrella sitä voi nähdä Pitkäkosken paikkeilla, jonkin matkaa Haltialan kartanosta etelään ja Pakilan siirtolapuutarhojen kohdalla.

Kuvattu Pitkäkosken lähellä 29.4.2016

Lehtiä 13.6.2016 Tali, Hki

Talissa kevättulvat kostuttavat Mätäjoen rantaa.
Siellä ruttojuuri tuntuu viihtyvän. Kuvattu 14.4.2021

Tali 15.5.2022

torstai 7. huhtikuuta 2016

Sinivuokko

Sinivuokko, Hepatica nobilis

Sinivuokko kukkii varhain keväällä, huhti- toukokuussa. Etelässä kukinta saattaa alkaa jo maaliskuun lopussa lämpiminä keväinä. Kukkien väri vaihtelee yleensä sinisestä siniviolettiin, joskus ne voivat olla purppuranpunaisia tai valkoisiakin.

Kukkivan sinivuokon vierellä näkyy talvehtineita edellisvuotisia lehtiä. Uudet lehdet kasvavat vasta kukinnan mentyä. Lehdet ovat helposti tunnistettavia, nahkeita, sileäreunaisia, kolmijakoisia.

Sinivuokkoa esiintyy yleisenä Lounais- ja Etelä-Suomessa sekä Hämeessä (Hämeen maakuntakukka). Se viihtyy lehdoissa ja lehtomaisissa metsissä.