Isovesiherne

Isovesiherne, Utricularia vulgaris. Suomenlinna 21.8.2010

Isovesiherne on vesikasvi, joka kasvaa pinnan alla kelluen tai mutapohjalla leväten, ei yleensä kiinnity pohjaan. Vain kukat nousevat veden pinnan yläpuolelle.

Suomen harvoista lihansyöjä­kasveista vesiherne on erityisen mielenkiintoinen tapaus hienon pyydystämismekanisminsa ansiosta. Lehdissä on 2–3 mm kokoisia kannellisia pyynti­rakkuloita, joissa on alipaine. Rakkuloiden suulla on karvoja, jotka toimivat ansan laukaisimena. Kun ötökkä koskettaa karvoja, rakkulan kansi aukeaa ja alipaine imaisee eliön sisään silmänräpäyksessä.

Isovesihernettä esiintyy lähes koko Suomessa, Lapissa tosin harvinaisena. Helsingissä isovesihernettä löytyy joiltain saarilta ja muutamalta paikalta mantereella. Suomen­linnassa sen pääsee helposti näkemään: Kustaanmiekassa on lampi, jossa sitä esiintyy melko runsaasti.

Suomessa esiintyy muitakin vesihernelajeja, kuten pikkuvesiherne, rimpivesiherne ym. Vesiherneitten suvun nimi Utricularia voidaan kääntää 'pieni säkki', mikä viittaa tietysti pyyntirakkuloihin.

Osmankäämit

Leveäosmankäämi,Typha latifolia.
Munkkivuori, Hki 21.8.2017

Osmankäämien sukuun kuuluu useita lajeja, joista Suomessa esiintyy kahta: leveä­osman­käämiä ja kapea­osman­käämiä. Leveä­osmankäämi on näistä se tutumpi ja tavallisempi, kapea­osmankäämi on huomattavasti harvinaisempi.

Osmankäämien erikoinen ruskea 'patukka' on sen emikukinto. Se on täynnään hyvin pieniä kukkia, joilla on karvamaiset kehälehdet. Heteet ovat emikukinnon yläpuolella olevassa vaaleammassa 'tupsussa'.

Leveäosmankäämin sivivihreät lehdet ovat noin 2 cm levyisiä ja kukinnon tumman­ruskea osa noin 3 cm paksuinen. Kukinnon emi- ja hedekukkaosat ovat kiinni toisissaan. Kukinta heinä-elokuussa. Leveäosmankäämi on yleinen maan etelä- ja keskiosissa.

Kapeaosmankäämin lehdet ovat alle 1 cm levyisiä ja kukinnon tumman­ruskea osa noin 1.5 - 2.5 cm paksuinen. Kukinnon emi- ja hedekukkaosat ovat selvästi erillään toisistaan. Kukinta heinä-elokuussa kuten leveämmällä sukulaisella. Kapea­osman­käämiä esiintyy Lounais- ja Etelä-Suomessa, pohjoisempana vain satunnaisesti.

Helsingissä on muutama kasvupaikka. Itse olen nähnyt sitä Uutelan Särkkäniemessä ja Munkkiniemen 'Konepuiston' allikossa. Jälkimmäisessä esiintyy Helsingin luonto­tieto­järjes­telmän mukaan näiden kahden lajin risteymääkin.

Kapeaosmankäämi, Typha angustifolia. Särkkäniemi, Hki 23.8.2017. Kukinnon hedeosa oli jo aika huonossa kunnossa kuvaamisaikaan, mutta emi- ja hedeosan erottava vihreä varrenpätkä erottuu.

Kuvasta näkee, miten suuri voi olla leveä- ja
kapeaosmankäämin lehtien leveysero. 

Jokileinikki

Jokileinikki, Ranunculus lingua

Jokileinikki on helppo tunnistaa. Kukka on reilusti tavallisten leinikkien kukkaa suurempi, kasvi on muutenkin kookas ja lehdet ovat pitkät ja soukat, tuoden mieleen esim. maitohorsman lehdet. Tieteellisen nimen loppuosa lingua viittaa juuri lehtiin, sana tarkoittaa kieltä.

Jokileinikki on melko harvinainen, mutta siellä, missä sitä löytyy, se voi kasvaa suurinakin esiintyminä.

Kasvupaikkoja ovat jokien ja järvien matalat rannat sekä tulvanevat.

Helsingissä olen nähnyt sitä vuonna 2018 Lammassaareen johtavien pitkospuiden vieressä, ruovikon seassa. Toinen helsinkiläinen kasvupaikka on luontotieto­järjestelmän mukaan Mätäjoessa, lähellä Malminkartanoa.

Mäntykukka

Mäntykukka, Monotropa hypopitys. Nuuksio, Vihti 26.7.2011

Lajia ennestään tuntematon voisi mäntykukan ensi kerran nähdessään pitää sitä jonkin pystyynkuolleen kasvin mädäntyneenä jäänteenä. Kasvi on kauttaaltaan kalpean­kel­tainen. Lehtien tilalla on pikemminkin suomut ja nuokkuvat kukat ovat koko kasvin kanssa samanväriset, ensi­sil­mäyksellä tuskin kukiksi tunnis­tet­tavat.

Kyseessä on täysin lehtivihreätön loiskasvi, joka saa ravintonsa tattien sienirihmastojen välityksellä lähinnä männyltä. Kukinto ei välttämättä tule näkyville kuivina kesinä, vaan mäntykukka tyytyy silloin elelemään pelkkänä juurakkona maan alla. Sopivan kosteana kesänä kuitenkin 15-25 cm korkuiseksi kasvavat kukin­to­var­ret nousevat maan pinnalle heinä-elokuussa.

Kukinto on terttumainen, yksittäisten kukkien muoto on kapean kellomainen. Kukintoranka suoristuu ja pitenee hedelmävaiheessa.

Mäntykukkaa esiintyy Etelä-Suomessa paikoittain melko yleisesti, harvinaisena Keski-Suomessa. Helsingissä laji on luokiteltu silmälläpidettäväksi.

Nuuksio, Espoo 9.8.2009

Konnanleinikki

Konnanleinikki, Ranunculus sceleratus

Konnanleinikin kukalle antaa erikoisen ulkonäön korkea kukkapohjus ja pienet terälehdet. Lehdet ovat möyheät, varsi suhteellisen paksu. Se kasvaa monenlaisilla kosteilla paikoilla: ojissa, rannoilla, matalissa vesissä ym. Kukkii kesäkuusta syyskuuhun. Etelässä paljolti yleinen, pohjoisessa harvinaisempi.

Helsingissä olen nähnyt konnanleinikkiä Mätäjoen rannalla ja Lammassaareen menevän pitkospuureitin varrella, aika harvoin siihen nähden miten yleinen se täälläkin on. Se on pienikukkaisena aika huomaamaton ja toisaalta sen kasvupaikat ovat ilmeisesti sellaisia, että se jää helposti katseilta piiloon.

Konnaleinikki on hyvin myrkyllinen, myrkyllisin leinikkimme.

Lumpeet

Lumme, Nymphaea alba. Vihti 7.8.2006

Lumpeet tuovat suoras­taan eksoot­tista kauneutta suoma­lai­seen luontoon. Järvien ja lampien lisäksi ne kasvavat myös hitaasti virtaavissa joissa ja joskus myös suojai­sissa murto­vesi­lah­dissa. Kukat ovat yleensä valkoisia, mutta joskus myös punertavia tai koko­naan punaisia. Puna­kuk­kaiset muodot ovat rauhoitettuja.

Lumme on kaikille tuttu, mutta tarkka lajimääritys onkin hieman kimurantimpi juttu. Nykyisin katsotaan Suomessa esiintyvän kaksi lummelajia: lumme eli valkolumme ja suomenlumme. Valkolumme jaetaan edelleen kahteen alalajiin: isolumme ja pohjanlumme. Joskus alalajit on luettu eri lajeiksikin, silloin on siis katsottu lajeja olevan yhteensä kolme.

Isolumme, Nymphaea alba ssp. alba, on näistä suurikukkaisin, kukan halkaisija 10-20 cm. Esiintyy Etelä- ja Keski-Suomessa, yleisin kaakossa.

Pohjanlumpeen, Nymphaea alba ssp. candida, kukan halkaisija on 5-12 cm. Levinneisyydeltään se on näistä laaja-alaisin ja yleisin, yleinen Peräpohjolaan saakka ja harvinaisena vielä pohjoisempanakin.

Suomenlumme, Nymphaea tetragona, on kaikkein pienikukkaisin, kukan halkaisija 2-5 cm. Yleinen Itä-Suomessa.

Isolumpeen ja pohjanlumpeen välimuodot ovat yleisiä ja suomenlummekin voi risteytyä pohjanlumpeen kanssa.

Lumpeiden sukulaisen ulpukan 'possuhedelmät' ovat useimmille tuttuja, mutta kuka on nähnyt lumpeen hedelmän? Varmaan paljon harvempi, koska lumpeiden marjamaiset kotahedelmät kypsyvät veden alla!

Helsingissä lumpeita ei enää monessa paikassa ole. Pohjanlummetta esiintyy kuitenkin ainakin Laajasalon Kruunuvuorenlammessa ja Porvarinlahdella.

Kukinta heinäkuu-elokuu.

Vrt. ulpukka

Lumme. Vinjalammi, Hattula 17.7.2019

Kalliokohokki

Kalliokohokki, Silene rupestris. Nuuksio, Vihti 5.8.2007

Kohokkikasvien heimossa on useita hentoja, valkokukkaisia, melko pienikokoisia lajeja, jotka muistuttavat kalliokohokkia. Kalliokohokki ansaitsee kuitenkin erityismaininnan sitkeytensä johdosta. Se viihtyy avoimilla, laakeilla jäkäläkallioilla, jotka äkkiseltään tuntuisivat liian kuivilta ympäristöiltä tuon näköiselle kasville.

Löysin kalliokohokkia sattumalta marjastusreissulla Nuuksiossa paristakin paikasta. Siellä oli juuri em. kaltaista avointa kalliomaastoa. Helsingissä en ole siihen törmännyt, vaikka sitä täällä esiintyykin.

Lovi- tai lanttopäiset terälehdet ovat hyvä tuntomerkki. Lehdet ovat ehytlaitaisia, ruodittomia ja sinivihreitä.

Kukinta heinä-elokuussa. Levinneisyys: Etelä- ja Keski-Suomi, melko harvinainen.

Kihokit

Pyöreälehtikihokki, Drosera rotundifolia

Kihokit kasvavat erityypppisissä suomaastoissa. Ne saavat lisäravinteita noilla köyhillä kasvualustoilla pyydystämällä lehdillään hyönteisiä. Lehdissä on punaisia karvoja, joissa on tahmeita limapisaroita. Kun hyönteinen on tarttunut karvoihin, ne kääntyvät hiljalleen hyönteisen ympärille vangiten sen lopullisesti.

Pyöreälehtikihokin lehdet kasvavat pinnanmyötäisenä ruusukkeena. Metsälampien reunojen rahkasammalpinnoilta se on helppo löytää. Se on kuitenkin aika pieni ja huomaamaton.

Pyöreälehtikihokki on yleinen koko maassa.

Pyöreälehtikihokki on saanut muurahaisen saaliikseen

Kihokkien valkoiset kukat ovat lehtiruusukkeen keskeltä nousevan ohuen vanan päässä.
Ne avautuvat vain auringonpaisteessa.

Pitkälehtikihokki on paljon huomiota­herät­tävämpi kuin pyöreälehtikihokki. Lehdet sojottavat yläviistossa tai pystyssä ja pitkänomainen lehtilapa on suurempi.

Pitkälehtikihokkikin on yleinen, mutta jonkin verran harvinaisempi kuin pyöreälehtikihokki ja sen levinneisyys painottuu pohjoisempaan. Nuuksiossa retkeillessäni näin kyllä jatkuvasti pyöreälehtikihokkeja, mutta pitkälehtikihokkeja ei vakioreiteillä näkynyt. Iso-Holman rannalta Vihdistä sekin sitten löytyi. Pitkälehtikihokki kasvaa märemmillä paikoilla kuin pyöreälehtikihokki.

Pitkälehtikihokki, Drosera anglica

Piikkiohdake

Piikkiohdake,  Cirsium vulgare. Munkkiniemi, Hki 30.7.2015

Piikkiohdake on todella nimensä ansainnut. Kookkaiden mykeröiden alla on vankoista, jäykistä ja erittäin terävistä piikeistä muodostunut 'neulatyyny'. Myös lehtien laidoissa on pitkiä ja teräviä piikkejä.

Piikkiohdaketta esiintyy lähinnä maamme etelä­osissa (melko yleisenä) ja keskiosissa (harvinaisena). Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat tienreunat, kuivahkot niityt ja joutomaat. Myös Helsingissä se on melko yleinen. Kukkii loppu­kesällä, heinäkuusta syyskuuhun.

Ruotsinkielinen nimi on 'vägtistel', 'tieohdake', englanninkielinen nimi 'spear thistle', 'keihäs­ohdake'.

Kilpukka

Kilpukka, Hydrocharis morsus-ranae. Kuvattu 30.7.2008

Kilpukka kasvaa irtokellujana tai löyhästi pohjaan kiinnittyneenä rehevien vesistöjen suojaisissa kohdissa. Kukkii heinä-elokuussa, jos on riittävän lämmintä. Valkoinen kukka on kolmiterälehtinen. Lehdet ovat ulpukkamaiset, mutta paljon pienemmät, 2-5 cm läpimitaltaan.

Kilpukka on vain paikoin Lounais-Suomessa yleisehkö, muualla harvinaisempi. Helsingissä sitä kasvaa vain muutamassa paikassa, ja se on luokiteltu täällä erittäin uhanalaiseksi. Olen käynyt sitä kuvaamassa ja katsomassa Viikinrannan-Pornaistenniemen suunnalla. Siellä kulkee rantaruovikon reunan suuntainen polku, joka ylittää tietyssä kohdassa ilmeisesti patoamisen johdosta syntyneen altaan. Tuossa seisovavetisessä altaassa kasvaa runsaasti kilpukkaa.

Sarjarimpi

Sarjarimpi, Butomus umbellatus

Sarjarimpi on todella eksoottisen näköinen vesikasvi. Se kasvaa yleensä matalassa rantavedessä. Monikukkainen sarjamainen kukinto on yli metrin korkuiseksikin kasvavan vanan päässä. Yksittäiset kukat ovat parin sentin levyisiä, terälehdet ja suojuslehdet ovat lähes valkoisia tai vaaleanpunaisia. Kuuden punaisen emin muodostama rykelmä kukan keskellä antaa kukalle lisänäyttävyyttä. Pystyt, jäykät ja kapeat lehdet nousevat kasvin juurelta muodostaen usein eräänlaista 'rantakaislikkoa'.

Esiintyy lähes koko maassa, vain aivan etelässä yleisehkö. Helsingissä sarjarimpeä kasvaa useassa kohdassa Vantaanjoen varrella.

Nopeasti virtaavassa vedessä sarjarimpi voi kasvaa pehmeälehtisenä kukkimattomana uposkasvina.

Kuvattu Haltialan tilan rantalaiturin vieressä 28.7.2013

Ukontulikukka

Ukontulikukka, Verbascum thapsus.
Hki, Pajamäki 27.7.2017

Ukontulikukka on erikoinen näky, ei uskoisi, että Suomessa kasvaa tällaisia ihan luonnonvaraisena. Yli metrin korkuiseksikin kasvavan tukevan varren päässä on pitkä tähkämäinen kukinto, jossa on suuria keltaisia kukkia. Kukista tosin yleensä vain muutama on kerralla auki. Karvaiset lehdet myötäilevät vartta, aluslehdet avautuvat leveämmälle ruusukemaisesti.

Ukontulikukka viihtyy kuivilla ja aurinkoisilla rinneniityillä ja pientareilla, myös ratapenkereillä ja joutomailla ym. Kasvi on kaksivuotinen. Ensimmäisenä vuonna tulee esiin pelkkä lehtiruusuke. Varsi nousee sitten ruusukkeen keskeltä toisena vuonna.

Ukontulikukkaa esiintyy Lounais-Suomessa, Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä, myös Tampereen seudulla sitä näyttää levinneisyys­kartan (Kasviatlas) mukaan löytyvän. Kukkii heinäkuusta syyskuuhun.

Ukontulikukka on Suomessa muinaistulokas eli arkeofyytti. Sillä tarkoitetaan kasvilajia, joka on levinnyt ihmisen myötävaikutuksella uudelle maantieteelliselle alueelle niin varhain, että saapumisesta ei ole muistiinmerkintöjä.

Yövilkka

Yövilkka, Goodyera repens

Karjakaivon ulkoilualue, Espoo 26.7.2007

Yövilkka on 10-30 cm korkuinen kämekkälaji, jonka valkoiset kukat ovat toispuoleisena tähkänä tiiviisti varren lähellä. Lehdet ovat kasvin tyvellä ruusukkeena. Kukat ja varsi ovat karvaisia.

Yövilkka on Suomessa melko yleinen noin Oulun korkeudelle asti. Se on kuitenkin pienikokoinen verrattuna esim. maariankämmekkään, ja jää ehkä siksikin helpommin huomaa­matta. Se myös kukkii joinakin vuosina huonosti. Parhaita kasvu­paik­koja ovat vanhat, samma­lei­set, tarpeeksi luonnon­ti­lai­sina säilyneet metsät. Helsingistäkin sen voi siitä huolimatta löytää. Ensimmäisen kerran näin sitä Maununnevan Kasematti­kallion metsässä.

Yövilkka kukkii heinä-elokuussa.

Lehtoneidonvaippa

Lehtoneidonvaippa, Epipactis helleborine. Espoo 25.7.2016

Ensimmäisen kerran näin lehtoneidonvaipan vuonna 2007. Olin lähtenyt etsimään tätä mielenkiintoista kämmekkäkasvia nettitietojen perusteella Nuuksiosta, Karjakaivon alueelta. Olin mielestäni oikeassa paikassa, pienellä aukiolla. Kasvia vaan ei näkynyt, vaikka kävin aluetta läpi melko järjestelmällisesti. Yllättäen paikalle tulikin toinen henkilö kamera kaulassa. Kävi ilmi, että hän oli kasviasiantuntija yliopistolta! Hän muisti vanhastaan kasvupaikat tarkemmin ja hetken peräkkäin kuljettuamme löysimme kasvin. Oppaani kulki kuitenkin ensin kasvin ohi aivan sen vierestä huomaamatta sitä. Minä perässätulijana satuin sen sitten huomaamaan. Tämä kuvastaa sitä, että vaikka lehtoneidonvaippa voi olla melko kookas, sitä ei ole helppo huomata. Se sulautuu väreiltään muuhun vihreyteen yllättävän hyvin. Lehtoneidonvaippaa löytyi sitten toisestakin paikasta samalta aukiolta.

Vuonna 2016 kävin uudelleen katsomassa paikkaa. Aukiolla oli nyt paljon kaikenlaisia risuja ym., ilmeisesti metsätöiden jäjiltä. Toinen kasvupaikka oli kokonaan risujen peitossa. Toiselta paikalta löysin kuitenkin ensin pienen, melko kitukasvuisen näköisen lehtoneidonvaipan ja sitä aikani kuvattuani huomasin, että aivan lähellä oli toinen, kookkaampi yksilö. Ei vaan taaskaan sattunut silmiin!

Lehtoneidonvaippa on rauhoitettu koko maassa Ahvenanmaata lukuunottamatta. Sitä esiintyy Porista Kainuuseen ulottuvan linjan eteläpuolella, harvinaisena. Kukkii heinä-elokuussa. Korkeus 30-80 cm. Kukkien halkaisija 1.5 - 2 cm.

Keltaohdake

Keltaohdake, Cirsium oleraceum

Keltaohdake on värinsä takia erikoinen näky suomalaiselle - täkäläiset ohdakkeethan ovat yleensä punaisia. Laji onkin Suomessa harvinainen ja satunnainen, luokiteltu vaaran­tu­neeksi. Varsinainen esiintymisalue on Keski- ja Itä-Euroopassa ja Aasiassa, ulottuen Viroon, Tanskaan ja Ruotsin Skåneen.

Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat kosteat niityt, ojanpientareet, alankomaat. Kukinta heinäkuu-syyskuu.

Keltaohdakkeeseen sain tilaisuuden tutustua, kun huomasin erään toisen kasviharrastajan löytäneen sitä aivan pyöräilyreittieni varrelta läheltä Lapinlahden sairaala-aluetta vuonna 2011. Siellä sitä kasvoi pienellä mäennyppylällä vielä seuraavanakin vuonna, ja sain kuvan. Olen muistaakseni nähnyt sitä siellä myöhemminkin. Kasvista ei ole merkintöjä Helsingin luontotietojärjestelmän yleisöversiossa lainkaan, joten harvinainen se täällä on.

Pystykeiholehti

Pystykeiholehti, Sagittaria sagittifolia

Pystykeiholehti on mielenkiintoisen näköinen matalien rantavesien kasvi. Kun katsoo lehden muotoa, on helppo arvata, mistä suomalainen nimi tulee. Tieteellisen nimen sagittifolia viittaa samaan, se voitaisiin kääntää 'nuolilehti'. Valkoisten kukkien keskiosat ovat tummia, violettiin vivahtavia. Kukkii keskikesällä, heinäkuussa-elokuussa.

Pystykeiholehteä esiintyy Helsingissä pitkin Vantaanjokea sekä Viikin kosteikoissa Vanhankaupunginlahden tuntumassa. Kuvasin kasvin Vantaanjoen rannalta kurotellen lähellä Haltialan maatilaa.

Palsamit

Lehtopalsami, Impatiens noli-tangere. Tali, Helsinki 19.7.2015

Jättipalsami, Impatiens glandulifera

Rikkapalsami, Impatiens parviflora

Suomen luonnossa esiintyvistä palsamilajeista ainoastaan lehtopalsami on alkuperäinen suomalainen laji, muut ovat vieraslajeja. Lehtopalsami on melko yleinen Etelä-Suomessa kosteissa lehtomaisissa ympäristöissä, myös Helsingissä sitä kasvaa monilla alueilla. Kukkii keski- ja loppukesällä.

Jättipalsami on kotoisin Himalajan rinteiltä Pakistanista, Pohjois-Intiasta ja Nepalista. Siellä sitä tavataan 1800 metrin korkeudelta aina puurajalle asti, noin 4000 metriin. Tämä nopeasti leviävä vieraslaji on jo laajimmalle levinnyt ja yleisin palsamilaji Suomessa. Suuret kukat ovat vaihtelevan värisiä.

Rikkapalsami on kotoisin Keski-Aasiasta. Se on näistä palsameista pienikukkaisin. Se ei ole niin laajalle levinnyt Suomen luontoon kuin jättipalsami, mutta Helsingissä ilmeisesti jo yleisempi kuin alkuperäinen lehtopalsami.

Jättipalsamikasvustoa Talissa Helsingissä 3.9.2017

Ratamosarpio

Ratamosarpio, Alisma plantago-aquatica. 
Mätäjoki, Pitäjänmäki, Hki 17.7.2008

Ratamosarpion kukinto on laaja, haarova ja harsu ja siinä on runsaasti valkoisia (tai vaaleanpunaisia) kolmiterälehtisiä kukkia.

Ratamosarpio voi kasvaa noin metrin korkuiseksi. Juurella ruusukkeena olevat lehdet muistuttavat piharatamon lehtiä. Tähän viitataan myös tieteellisessä nimessä Alisma plantago-aquatica, jossa 'plantago' viittaa ratamoihin ja 'aquatica' veteen. Ratamosarpio ei kuitenkaan ole sukua ratamoille.

Ratamosarpio on Suomessa yleinen Etelä-Lappiin saakka, Keski-Lapissakin sitä esiintyy vielä harvinaisena. Se kasvaa matalassa vedessä tai märällä maalla järvien, jokien ja murtovesilahtien rannoilla, ojissa ja allikoissa. Myös Helsingissä se on yleinen.

Kukinta kesäkuu-syyskuu.

Nämä ratamosarpiot kasvoivat Ison Huopalahden lähellä Perkkaalla Espoossa  

Käärmeenkieli

Käärmeenkieli, Ophioglossum vulgatum. Lauttasaari, Hki 17.7.2009

Käärmeenkieli on erikoinen kasvi. Se muistuttaa ulkoisesti piharatamoa, mutta kuuluu kuitenkin sanikkaisiin. Se tuottaa siis itiöitä eikä siemeniä. Käärmeenkieltä esiintyy pitkin rannikkoamme, sisämaassa se on harvinainen. Se viihtyy etenkin matalakasvuisilla merenrantaniityillä

Käärmeenkieltä lähdin etsimään nettitiedon perusteella Lauttasaaren luoteisosasta. Arvelemallani paikalla kasvoi tosin järviruokoa. Menin kuitenkin ruovikon sekaan ja liikuin rannan suuntaisesti aika lähellä vesirajaa. Sieltä se aika nopeasti löytyikin!

Helsingissä käärmeenkieltä esiintyy aika monillakin rannoilla, mutta se voi olla vaikea huomata.

Punakoiso

Punakoiso, Solanum dulcamara

Punakoison nimi viittaa sen kiiltävänpunaisiin marjoihin. Tumman sinipunaisille kukille antaa lisäväriä heteiden yhteenliittyneistä ponsista muodostunut keltainen 'torvi'. Kasvutapa on köynnöstävä.

Punakoison marjat ovat erittäin myrkyllisiä.

Punakoisoa esiintyy Etelä-Suomessa yleisenä, Keski-Suomessa harvinaisena. Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat rantapensaikot, ruovikot, ojat, tervalepikot, joutomaat ym. Kukinta kesäkuu-elokuu.

Punakoison kanssa samaan Solanum-sukuun kuuluvat myös tomaatti, peruna ja munakoiso. Kaikilla näilllä onkin selvästi samantapainen kukan rakenne.

Punakoison marjoja Laajalahden luonnonsuojelualueen
rantaruovikossa.  Kuvattu 11.8.2007

Kissankello, Harakankello

Kissankello, Campanula rotundifolia
Tali, Hki  14.7.2017

Kissankellosta huomaa ensin oikeastaan vain kauniinsiniset kukat, varren lehdet ovat niin kapeita ja varsikin lankamaisen hento. Tieteellisen nimen loppuosa 'rotundifolia' tarkoittaa kuitenkin 'pyöreälehtistä'. Selitys on siinä, että kissankellolla onkin herttamaiset tai munuaismaiset tyvilehdet, jotka kuitenkin kuihtuvat pian.

Kissankello kukkii koko kesän ja vielä syyskuussakin. Se kasvaa niityillä ja pientareilla, kallioilla ym., melko kuivillakin paikoilla.

Levinneisyys kattaa käytännössä koko Suomen.

Harakankellon kukat ovat sini­punai­semmat kuin kissan­kellolla ja myös avoimemmat, eivät yhtä kellomaiset. Tietellisen nimen 'patula' tarkoit­taakin juuri 'avoin, leveä'.

Harakankello, Campanula patula

Niityillä muun kasvillisuuden seassa kasvaessaan harakankello voi kasvaa korkeampi­vartiseksi kuin kissankello, jopa 80 cm asti.

Harakankello on Etelä- ja Keski-Suomessa yleinen, Pohjois-Pohjanmaallakin sitä vielä kasvaa monin paikoin, sitä pohjoisempana ei juurikaan.

Rantakukka

Rantakukka, Lythrum salicaria. Pitäjänmäki, Helsinki 14.7.2012

Rantakukka kasvaa nimensä mukaisilla paikoilla: rantaniityillä ja rantakivikoissa, ojissa, lammikoissa, luhdissa, toisinaan vedessäkin.
Sinipunaiset kukat ovat kapeissa, pitkissä ja tiheissä latvatertuissa. Koska rantakukka on lisäksi aika kookas, yli metrin korkuiseksi kasva­va, kukinnot näkyvät kauas ja koristavat hienosti kesäistä maisemaa. Kukinto voi olla jopa 40 cm pituinen. Ei ihme, että rantakukkaa on alettu käyttä­mään myös koriste­kasvina puutarhoissa.

Rantakukka on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, pohjoisempana sitä esiintyy harvinaisena vielä Etelä-Lapin länsiosissa. Kukkii loppukesällä, heinäkuussa ja elokuussa.

Rantakukan ainoa läheinen sukulainen Suomessa on harvinainen ja hyvin erinäköinen ojakaali, Lythrum portula.

Rantakukka on pidetty ja kaunis kasvi, mutta rajansa kaikella: Laji on viety Pohjois-Amerikkaan 1800-luvulla ja se on muodostunut siellä haitalliseksi vieraslajiksi valloittaessaan kosteikkoja ja syrjäyttäessään muita lajeja. Syynä on mm. luontaisten vihollisten puuttuminen. Leviämistä on pyritty rajoittamaan Euroopasta tuotujen kovakuoriaisten avulla, jotka käyttävät rantakukkaa ravinnokseen.