Isovesiherne

Isovesiherne, Utricularia vulgaris. Suomenlinna 21.8.2010

Isovesiherne on vesikasvi, joka kasvaa pinnan alla kelluen tai mutapohjalla leväten, ei yleensä kiinnity pohjaan. Vain kukat nousevat veden pinnan yläpuolelle.

Suomen harvoista lihansyöjä­kasveista vesiherne on erityisen mielenkiintoinen tapaus hienon pyydystämismekanisminsa ansiosta. Lehdissä on 2–3 mm kokoisia kannellisia pyynti­rakkuloita, joissa on alipaine. Rakkuloiden suulla on karvoja, jotka toimivat ansan laukaisimena. Kun ötökkä koskettaa karvoja, rakkulan kansi aukeaa ja alipaine imaisee eliön sisään silmänräpäyksessä.

Isovesihernettä esiintyy lähes koko Suomessa, Lapissa tosin harvinaisena. Helsingissä isovesihernettä löytyy joiltain saarilta ja muutamalta paikalta mantereella. Suomen­linnassa sen pääsee helposti näkemään: Kustaanmiekassa on lampi, jossa sitä esiintyy melko runsaasti.

Suomessa esiintyy muitakin vesihernelajeja, kuten pikkuvesiherne, rimpivesiherne ym. Vesiherneitten suvun nimi Utricularia voidaan kääntää 'pieni säkki', mikä viittaa tietysti pyyntirakkuloihin.

Osmankäämit

Leveäosmankäämi,Typha latifolia.
Munkkivuori, Hki 21.8.2017

Osmankäämien sukuun kuuluu useita lajeja, joista Suomessa esiintyy kahta: leveä­osman­käämiä ja kapea­osman­käämiä. Leveä­osmankäämi on näistä se tutumpi ja tavallisempi, kapea­osmankäämi on huomattavasti harvinaisempi.

Osmankäämien erikoinen ruskea 'patukka' on sen emikukinto. Se on täynnään hyvin pieniä kukkia, joilla on karvamaiset kehälehdet. Heteet ovat emikukinnon yläpuolella olevassa vaaleammassa 'tupsussa'.

Leveäosmankäämin sivivihreät lehdet ovat noin 2 cm levyisiä ja kukinnon tumman­ruskea osa noin 3 cm paksuinen. Kukinnon emi- ja hedekukkaosat ovat kiinni toisissaan. Kukinta heinä-elokuussa. Leveäosmankäämi on yleinen maan etelä- ja keskiosissa.

Kapeaosmankäämin lehdet ovat alle 1 cm levyisiä ja kukinnon tumman­ruskea osa noin 1.5 - 2.5 cm paksuinen. Kukinnon emi- ja hedekukkaosat ovat selvästi erillään toisistaan. Kukinta heinä-elokuussa kuten leveämmällä sukulaisella. Kapea­osman­käämiä esiintyy Lounais- ja Etelä-Suomessa, pohjoisempana vain satunnaisesti.

Helsingissä on muutama kasvupaikka. Itse olen nähnyt sitä Uutelan Särkkäniemessä ja Munkkiniemen 'Konepuiston' allikossa. Jälkimmäisessä esiintyy Helsingin luonto­tieto­järjes­telmän mukaan näiden kahden lajin risteymääkin.

Kapeaosmankäämi, Typha angustifolia. Särkkäniemi, Hki 23.8.2017. Kukinnon hedeosa oli jo aika huonossa kunnossa kuvaamisaikaan, mutta emi- ja hedeosan erottava vihreä varrenpätkä erottuu.

Kuvasta näkee, miten suuri voi olla leveä- ja
kapeaosmankäämin lehtien leveysero. 

Jokileinikki

Jokileinikki, Ranunculus lingua

Jokileinikki on helppo tunnistaa. Kukka on reilusti tavallisten leinikkien kukkaa suurempi, kasvi on muutenkin kookas ja lehdet ovat pitkät ja soukat, tuoden mieleen esim. maitohorsman lehdet. Tieteellisen nimen loppuosa lingua viittaa juuri lehtiin, sana tarkoittaa kieltä.

Jokileinikki on melko harvinainen, mutta siellä, missä sitä löytyy, se voi kasvaa suurinakin esiintyminä.

Kasvupaikkoja ovat jokien ja järvien matalat rannat sekä tulvanevat.

Helsingissä olen nähnyt sitä vuonna 2018 Lammassaareen johtavien pitkospuiden vieressä, ruovikon seassa. Toinen helsinkiläinen kasvupaikka on luontotieto­järjestelmän mukaan Mätäjoessa, lähellä Malminkartanoa.

Mäntykukka

Mäntykukka, Monotropa hypopitys. Nuuksio, Vihti 26.7.2011

Lajia ennestään tuntematon voisi mäntykukan ensi kerran nähdessään pitää sitä jonkin pystyynkuolleen kasvin mädäntyneenä jäänteenä. Kasvi on kauttaaltaan kalpean­kel­tainen. Lehtien tilalla on pikemminkin suomut ja nuokkuvat kukat ovat koko kasvin kanssa samanväriset, ensi­sil­mäyksellä tuskin kukiksi tunnis­tet­tavat.

Kyseessä on täysin lehtivihreätön loiskasvi, joka saa ravintonsa tattien sienirihmastojen välityksellä lähinnä männyltä. Kukinto ei välttämättä tule näkyville kuivina kesinä, vaan mäntykukka tyytyy silloin elelemään pelkkänä juurakkona maan alla. Sopivan kosteana kesänä kuitenkin 15-25 cm korkuiseksi kasvavat kukin­to­var­ret nousevat maan pinnalle heinä-elokuussa.

Kukinto on terttumainen, yksittäisten kukkien muoto on kapean kellomainen. Kukintoranka suoristuu ja pitenee hedelmävaiheessa.

Mäntykukkaa esiintyy Etelä-Suomessa paikoittain melko yleisesti, harvinaisena Keski-Suomessa. Helsingissä laji on luokiteltu silmälläpidettäväksi.

Nuuksio, Espoo 9.8.2009

Konnanleinikki

Konnanleinikki, Ranunculus sceleratus

Konnanleinikin kukalle antaa erikoisen ulkonäön korkea kukkapohjus ja pienet terälehdet. Lehdet ovat möyheät, varsi suhteellisen paksu. Se kasvaa monenlaisilla kosteilla paikoilla: ojissa, rannoilla, matalissa vesissä ym. Kukkii kesäkuusta syyskuuhun. Etelässä paljolti yleinen, pohjoisessa harvinaisempi.

Helsingissä olen nähnyt konnanleinikkiä Mätäjoen rannalla ja Lammassaareen menevän pitkospuureitin varrella, aika harvoin siihen nähden miten yleinen se täälläkin on. Se on pienikukkaisena aika huomaamaton ja toisaalta sen kasvupaikat ovat ilmeisesti sellaisia, että se jää helposti katseilta piiloon.

Konnaleinikki on hyvin myrkyllinen, myrkyllisin leinikkimme.

Lumpeet

Lumme, Nymphaea alba. Vihti 7.8.2006

Lumpeet tuovat suoras­taan eksoot­tista kauneutta suoma­lai­seen luontoon. Järvien ja lampien lisäksi ne kasvavat myös hitaasti virtaavissa joissa ja joskus myös suojai­sissa murto­vesi­lah­dissa. Kukat ovat yleensä valkoisia, mutta joskus myös punertavia tai koko­naan punaisia. Puna­kuk­kaiset muodot ovat rauhoitettuja.

Lumme on kaikille tuttu, mutta tarkka lajimääritys onkin hieman kimurantimpi juttu. Nykyisin katsotaan Suomessa esiintyvän kaksi lummelajia: lumme eli valkolumme ja suomenlumme. Valkolumme jaetaan edelleen kahteen alalajiin: isolumme ja pohjanlumme. Joskus alalajit on luettu eri lajeiksikin, silloin on siis katsottu lajeja olevan yhteensä kolme.

Isolumme, Nymphaea alba ssp. alba, on näistä suurikukkaisin, kukan halkaisija 10-20 cm. Esiintyy Etelä- ja Keski-Suomessa, yleisin kaakossa.

Pohjanlumpeen, Nymphaea alba ssp. candida, kukan halkaisija on 5-12 cm. Levinneisyydeltään se on näistä laaja-alaisin ja yleisin, yleinen Peräpohjolaan saakka ja harvinaisena vielä pohjoisempanakin.

Suomenlumme, Nymphaea tetragona, on kaikkein pienikukkaisin, kukan halkaisija 2-5 cm. Yleinen Itä-Suomessa.

Isolumpeen ja pohjanlumpeen välimuodot ovat yleisiä ja suomenlummekin voi risteytyä pohjanlumpeen kanssa.

Lumpeiden sukulaisen ulpukan 'possuhedelmät' ovat useimmille tuttuja, mutta kuka on nähnyt lumpeen hedelmän? Varmaan paljon harvempi, koska lumpeiden marjamaiset kotahedelmät kypsyvät veden alla!

Helsingissä lumpeita ei enää monessa paikassa ole. Pohjanlummetta esiintyy kuitenkin ainakin Laajasalon Kruunuvuorenlammessa ja Porvarinlahdella.

Kukinta heinäkuu-elokuu.

Vrt. ulpukka

Lumme. Vinjalammi, Hattula 17.7.2019

Kalliokohokki

Kalliokohokki, Silene rupestris. Nuuksio, Vihti 5.8.2007

Kohokkikasvien heimossa on useita hentoja, valkokukkaisia, melko pienikokoisia lajeja, jotka muistuttavat kalliokohokkia. Kalliokohokki ansaitsee kuitenkin erityismaininnan sitkeytensä johdosta. Se viihtyy avoimilla, laakeilla jäkäläkallioilla, jotka äkkiseltään tuntuisivat liian kuivilta ympäristöiltä tuon näköiselle kasville.

Löysin kalliokohokkia sattumalta marjastusreissulla Nuuksiossa paristakin paikasta. Siellä oli juuri em. kaltaista avointa kalliomaastoa. Helsingissä en ole siihen törmännyt, vaikka sitä täällä esiintyykin.

Lovi- tai lanttopäiset terälehdet ovat hyvä tuntomerkki. Lehdet ovat ehytlaitaisia, ruodittomia ja sinivihreitä.

Kukinta heinä-elokuussa. Levinneisyys: Etelä- ja Keski-Suomi, melko harvinainen.