Kihokit

Pyöreälehtikihokki, Drosera rotundifolia

Kihokit kasvavat erityypppisissä suomaastoissa. Ne saavat lisäravinteita noilla köyhillä kasvualustoilla pyydystämällä lehdillään hyönteisiä. Lehdissä on punaisia karvoja, joissa on tahmeita limapisaroita. Kun hyönteinen on tarttunut karvoihin, ne kääntyvät hiljalleen hyönteisen ympärille vangiten sen lopullisesti.

Pyöreälehtikihokin lehdet kasvavat pinnanmyötäisenä ruusukkeena. Metsälampien reunojen rahkasammalpinnoilta se on helppo löytää. Se on kuitenkin aika pieni ja huomaamaton.

Pyöreälehtikihokki on yleinen koko maassa.

Pyöreälehtikihokki on saanut muurahaisen saaliikseen

Kihokkien valkoiset kukat ovat lehtiruusukkeen keskeltä nousevan ohuen vanan päässä.
Ne avautuvat vain auringonpaisteessa.

Pitkälehtikihokki on paljon huomiota­herät­tävämpi kuin pyöreälehtikihokki. Lehdet sojottavat yläviistossa tai pystyssä ja pitkänomainen lehtilapa on suurempi.

Pitkälehtikihokkikin on yleinen, mutta jonkin verran harvinaisempi kuin pyöreälehtikihokki ja sen levinneisyys painottuu pohjoisempaan. Nuuksiossa retkeillessäni näin kyllä jatkuvasti pyöreälehtikihokkeja, mutta pitkälehtikihokkeja ei vakioreiteillä näkynyt. Iso-Holman rannalta Vihdistä sekin sitten löytyi. Pitkälehtikihokki kasvaa märemmillä paikoilla kuin pyöreälehtikihokki.

Pitkälehtikihokki, Drosera anglica

Piikkiohdake

Piikkiohdake,  Cirsium vulgare. Munkkiniemi, Hki 30.7.2015

Piikkiohdake on todella nimensä ansainnut. Kookkaiden mykeröiden alla on vankoista, jäykistä ja erittäin terävistä piikeistä muodostunut 'neulatyyny'. Myös lehtien laidoissa on pitkiä ja teräviä piikkejä.

Piikkiohdaketta esiintyy lähinnä maamme etelä­osissa (melko yleisenä) ja keskiosissa (harvinaisena). Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat tienreunat, kuivahkot niityt ja joutomaat. Myös Helsingissä se on melko yleinen. Kukkii loppu­kesällä, heinäkuusta syyskuuhun.

Ruotsinkielinen nimi on 'vägtistel', 'tieohdake', englanninkielinen nimi 'spear thistle', 'keihäs­ohdake'.

Kilpukka

Kilpukka, Hydrocharis morsus-ranae. Kuvattu 30.7.2008

Kilpukka kasvaa irtokellujana tai löyhästi pohjaan kiinnittyneenä rehevien vesistöjen suojaisissa kohdissa. Kukkii heinä-elokuussa, jos on riittävän lämmintä. Valkoinen kukka on kolmiterälehtinen. Lehdet ovat ulpukkamaiset, mutta paljon pienemmät, 2-5 cm läpimitaltaan.

Kilpukka on vain paikoin Lounais-Suomessa yleisehkö, muualla harvinaisempi. Helsingissä sitä kasvaa vain muutamassa paikassa, ja se on luokiteltu täällä erittäin uhanalaiseksi. Olen käynyt sitä kuvaamassa ja katsomassa Viikinrannan-Pornaistenniemen suunnalla. Siellä kulkee rantaruovikon reunan suuntainen polku, joka ylittää tietyssä kohdassa ilmeisesti patoamisen johdosta syntyneen altaan. Tuossa seisovavetisessä altaassa kasvaa runsaasti kilpukkaa.

Sarjarimpi

Sarjarimpi, Butomus umbellatus

Sarjarimpi on todella eksoottisen näköinen vesikasvi. Se kasvaa yleensä matalassa rantavedessä. Monikukkainen sarjamainen kukinto on yli metrin korkuiseksikin kasvavan vanan päässä. Yksittäiset kukat ovat parin sentin levyisiä, terälehdet ja suojuslehdet ovat lähes valkoisia tai vaaleanpunaisia. Kuuden punaisen emin muodostama rykelmä kukan keskellä antaa kukalle lisänäyttävyyttä. Pystyt, jäykät ja kapeat lehdet nousevat kasvin juurelta muodostaen usein eräänlaista 'rantakaislikkoa'.

Esiintyy lähes koko maassa, vain aivan etelässä yleisehkö. Helsingissä sarjarimpeä kasvaa useassa kohdassa Vantaanjoen varrella.

Nopeasti virtaavassa vedessä sarjarimpi voi kasvaa pehmeälehtisenä kukkimattomana uposkasvina.

Kuvattu Haltialan tilan rantalaiturin vieressä 28.7.2013

Ukontulikukka

Ukontulikukka, Verbascum thapsus.
Hki, Pajamäki 27.7.2017

Ukontulikukka on erikoinen näky, ei uskoisi, että Suomessa kasvaa tällaisia ihan luonnonvaraisena. Yli metrin korkuiseksikin kasvavan tukevan varren päässä on pitkä tähkämäinen kukinto, jossa on suuria keltaisia kukkia. Kukista tosin yleensä vain muutama on kerralla auki. Karvaiset lehdet myötäilevät vartta, aluslehdet avautuvat leveämmälle ruusukemaisesti.

Ukontulikukka viihtyy kuivilla ja aurinkoisilla rinneniityillä ja pientareilla, myös ratapenkereillä ja joutomailla ym. Kasvi on kaksivuotinen. Ensimmäisenä vuonna tulee esiin pelkkä lehtiruusuke. Varsi nousee sitten ruusukkeen keskeltä toisena vuonna.

Ukontulikukkaa esiintyy Lounais-Suomessa, Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä, myös Tampereen seudulla sitä näyttää levinneisyys­kartan (Kasviatlas) mukaan löytyvän. Kukkii heinäkuusta syyskuuhun.

Ukontulikukka on Suomessa muinaistulokas eli arkeofyytti. Sillä tarkoitetaan kasvilajia, joka on levinnyt ihmisen myötävaikutuksella uudelle maantieteelliselle alueelle niin varhain, että saapumisesta ei ole muistiinmerkintöjä.

Yövilkka

Yövilkka, Goodyera repens

Karjakaivon ulkoilualue, Espoo 26.7.2007

Yövilkka on 10-30 cm korkuinen kämekkälaji, jonka valkoiset kukat ovat toispuoleisena tähkänä tiiviisti varren lähellä. Lehdet ovat kasvin tyvellä ruusukkeena. Kukat ja varsi ovat karvaisia.

Yövilkka on Suomessa melko yleinen noin Oulun korkeudelle asti. Se on kuitenkin pienikokoinen verrattuna esim. maariankämmekkään, ja jää ehkä siksikin helpommin huomaa­matta. Se myös kukkii joinakin vuosina huonosti. Parhaita kasvu­paik­koja ovat vanhat, samma­lei­set, tarpeeksi luonnon­ti­lai­sina säilyneet metsät. Helsingistäkin sen voi siitä huolimatta löytää. Ensimmäisen kerran näin sitä Maununnevan Kasematti­kallion metsässä.

Yövilkka kukkii heinä-elokuussa.

Lehtoneidonvaippa

Lehtoneidonvaippa, Epipactis helleborine. Espoo 25.7.2016

Ensimmäisen kerran näin lehtoneidonvaipan vuonna 2007. Olin lähtenyt etsimään tätä mielenkiintoista kämmekkäkasvia nettitietojen perusteella Nuuksiosta, Karjakaivon alueelta. Olin mielestäni oikeassa paikassa, pienellä aukiolla. Kasvia vaan ei näkynyt, vaikka kävin aluetta läpi melko järjestelmällisesti. Yllättäen paikalle tulikin toinen henkilö kamera kaulassa. Kävi ilmi, että hän oli kasviasiantuntija yliopistolta! Hän muisti vanhastaan kasvupaikat tarkemmin ja hetken peräkkäin kuljettuamme löysimme kasvin. Oppaani kulki kuitenkin ensin kasvin ohi aivan sen vierestä huomaamatta sitä. Minä perässätulijana satuin sen sitten huomaamaan. Tämä kuvastaa sitä, että vaikka lehtoneidonvaippa voi olla melko kookas, sitä ei ole helppo huomata. Se sulautuu väreiltään muuhun vihreyteen yllättävän hyvin. Lehtoneidonvaippaa löytyi sitten toisestakin paikasta samalta aukiolta.

Vuonna 2016 kävin uudelleen katsomassa paikkaa. Aukiolla oli nyt paljon kaikenlaisia risuja ym., ilmeisesti metsätöiden jäjiltä. Toinen kasvupaikka oli kokonaan risujen peitossa. Toiselta paikalta löysin kuitenkin ensin pienen, melko kitukasvuisen näköisen lehtoneidonvaipan ja sitä aikani kuvattuani huomasin, että aivan lähellä oli toinen, kookkaampi yksilö. Ei vaan taaskaan sattunut silmiin!

Lehtoneidonvaippa on rauhoitettu koko maassa Ahvenanmaata lukuunottamatta. Sitä esiintyy Porista Kainuuseen ulottuvan linjan eteläpuolella, harvinaisena. Kukkii heinä-elokuussa. Korkeus 30-80 cm. Kukkien halkaisija 1.5 - 2 cm.

Keltaohdake

Keltaohdake, Cirsium oleraceum

Keltaohdake on värinsä takia erikoinen näky suomalaiselle - täkäläiset ohdakkeethan ovat yleensä punaisia. Laji onkin Suomessa harvinainen ja satunnainen, luokiteltu vaaran­tu­neeksi. Varsinainen esiintymisalue on Keski- ja Itä-Euroopassa ja Aasiassa, ulottuen Viroon, Tanskaan ja Ruotsin Skåneen.

Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat kosteat niityt, ojanpientareet, alankomaat. Kukinta heinäkuu-syyskuu.

Keltaohdakkeeseen sain tilaisuuden tutustua, kun huomasin erään toisen kasviharrastajan löytäneen sitä aivan pyöräilyreittieni varrelta läheltä Lapinlahden sairaala-aluetta vuonna 2011. Siellä sitä kasvoi pienellä mäennyppylällä vielä seuraavanakin vuonna, ja sain kuvan. Olen muistaakseni nähnyt sitä siellä myöhemminkin. Kasvista ei ole merkintöjä Helsingin luontotietojärjestelmän yleisöversiossa lainkaan, joten harvinainen se täällä on.

Pystykeiholehti

Pystykeiholehti, Sagittaria sagittifolia

Pystykeiholehti on mielenkiintoisen näköinen matalien rantavesien kasvi. Kun katsoo lehden muotoa, on helppo arvata, mistä suomalainen nimi tulee. Tieteellisen nimen sagittifolia viittaa samaan, se voitaisiin kääntää 'nuolilehti'. Valkoisten kukkien keskiosat ovat tummia, violettiin vivahtavia. Kukkii keskikesällä, heinäkuussa-elokuussa.

Pystykeiholehteä esiintyy Helsingissä pitkin Vantaanjokea sekä Viikin kosteikoissa Vanhankaupunginlahden tuntumassa. Kuvasin kasvin Vantaanjoen rannalta kurotellen lähellä Haltialan maatilaa.

Palsamit

Lehtopalsami, Impatiens noli-tangere. Tali, Helsinki 19.7.2015

Jättipalsami, Impatiens glandulifera

Rikkapalsami, Impatiens parviflora

Suomen luonnossa esiintyvistä palsamilajeista ainoastaan lehtopalsami on alkuperäinen suomalainen laji, muut ovat vieraslajeja. Lehtopalsami on melko yleinen Etelä-Suomessa kosteissa lehtomaisissa ympäristöissä, myös Helsingissä sitä kasvaa monilla alueilla. Kukkii keski- ja loppukesällä.

Jättipalsami on kotoisin Himalajan rinteiltä Pakistanista, Pohjois-Intiasta ja Nepalista. Siellä sitä tavataan 1800 metrin korkeudelta aina puurajalle asti, noin 4000 metriin. Tämä nopeasti leviävä vieraslaji on jo laajimmalle levinnyt ja yleisin palsamilaji Suomessa. Suuret kukat ovat vaihtelevan värisiä.

Rikkapalsami on kotoisin Keski-Aasiasta. Se on näistä palsameista pienikukkaisin. Se ei ole niin laajalle levinnyt Suomen luontoon kuin jättipalsami, mutta Helsingissä ilmeisesti jo yleisempi kuin alkuperäinen lehtopalsami.

Jättipalsamikasvustoa Talissa Helsingissä 3.9.2017

Ratamosarpio

Ratamosarpio, Alisma plantago-aquatica. 
Mätäjoki, Pitäjänmäki, Hki 17.7.2008

Ratamosarpion kukinto on laaja, haarova ja harsu ja siinä on runsaasti valkoisia (tai vaaleanpunaisia) kolmiterälehtisiä kukkia.

Ratamosarpio voi kasvaa noin metrin korkuiseksi. Juurella ruusukkeena olevat lehdet muistuttavat piharatamon lehtiä. Tähän viitataan myös tieteellisessä nimessä Alisma plantago-aquatica, jossa 'plantago' viittaa ratamoihin ja 'aquatica' veteen. Ratamosarpio ei kuitenkaan ole sukua ratamoille.

Ratamosarpio on Suomessa yleinen Etelä-Lappiin saakka, Keski-Lapissakin sitä esiintyy vielä harvinaisena. Se kasvaa matalassa vedessä tai märällä maalla järvien, jokien ja murtovesilahtien rannoilla, ojissa ja allikoissa. Myös Helsingissä se on yleinen.

Kukinta kesäkuu-syyskuu.

Nämä ratamosarpiot kasvoivat Ison Huopalahden lähellä Perkkaalla Espoossa  

Käärmeenkieli

Käärmeenkieli, Ophioglossum vulgatum. Lauttasaari, Hki 17.7.2009

Käärmeenkieli on erikoinen kasvi. Se muistuttaa ulkoisesti piharatamoa, mutta kuuluu kuitenkin sanikkaisiin. Se tuottaa siis itiöitä eikä siemeniä. Käärmeenkieltä esiintyy pitkin rannikkoamme, sisämaassa se on harvinainen. Se viihtyy etenkin matalakasvuisilla merenrantaniityillä

Käärmeenkieltä lähdin etsimään nettitiedon perusteella Lauttasaaren luoteisosasta. Arvelemallani paikalla kasvoi tosin järviruokoa. Menin kuitenkin ruovikon sekaan ja liikuin rannan suuntaisesti aika lähellä vesirajaa. Sieltä se aika nopeasti löytyikin!

Helsingissä käärmeenkieltä esiintyy aika monillakin rannoilla, mutta se voi olla vaikea huomata.

Punakoiso

Punakoiso, Solanum dulcamara

Punakoison nimi viittaa sen kiiltävänpunaisiin marjoihin. Tumman sinipunaisille kukille antaa lisäväriä heteiden yhteenliittyneistä ponsista muodostunut keltainen 'torvi'. Kasvutapa on köynnöstävä.

Punakoison marjat ovat erittäin myrkyllisiä.

Punakoisoa esiintyy Etelä-Suomessa yleisenä, Keski-Suomessa harvinaisena. Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat rantapensaikot, ruovikot, ojat, tervalepikot, joutomaat ym. Kukinta kesäkuu-elokuu.

Punakoison kanssa samaan Solanum-sukuun kuuluvat myös tomaatti, peruna ja munakoiso. Kaikilla näilllä onkin selvästi samantapainen kukan rakenne.

Punakoison marjoja Laajalahden luonnonsuojelualueen
rantaruovikossa.  Kuvattu 11.8.2007

Kissankello, Harakankello

Kissankello, Campanula rotundifolia
Tali, Hki  14.7.2017

Kissankellosta huomaa ensin oikeastaan vain kauniinsiniset kukat, varren lehdet ovat niin kapeita ja varsikin lankamaisen hento. Tieteellisen nimen loppuosa 'rotundifolia' tarkoittaa kuitenkin 'pyöreälehtistä'. Selitys on siinä, että kissankellolla onkin herttamaiset tai munuaismaiset tyvilehdet, jotka kuitenkin kuihtuvat pian.

Kissankello kukkii koko kesän ja vielä syyskuussakin. Se kasvaa niityillä ja pientareilla, kallioilla ym., melko kuivillakin paikoilla.

Levinneisyys kattaa käytännössä koko Suomen.

Harakankellon kukat ovat sini­punai­semmat kuin kissan­kellolla ja myös avoimemmat, eivät yhtä kellomaiset. Tietellisen nimen 'patula' tarkoit­taakin juuri 'avoin, leveä'.

Harakankello, Campanula patula

Niityillä muun kasvillisuuden seassa kasvaessaan harakankello voi kasvaa korkeampi­vartiseksi kuin kissankello, jopa 80 cm asti.

Harakankello on Etelä- ja Keski-Suomessa yleinen, Pohjois-Pohjanmaallakin sitä vielä kasvaa monin paikoin, sitä pohjoisempana ei juurikaan.

Rantakukka

Rantakukka, Lythrum salicaria. Pitäjänmäki, Helsinki 14.7.2012

Rantakukka kasvaa nimensä mukaisilla paikoilla: rantaniityillä ja rantakivikoissa, ojissa, lammikoissa, luhdissa, toisinaan vedessäkin.
Sinipunaiset kukat ovat kapeissa, pitkissä ja tiheissä latvatertuissa. Koska rantakukka on lisäksi aika kookas, yli metrin korkuiseksi kasva­va, kukinnot näkyvät kauas ja koristavat hienosti kesäistä maisemaa. Kukinto voi olla jopa 40 cm pituinen. Ei ihme, että rantakukkaa on alettu käyttä­mään myös koriste­kasvina puutarhoissa.

Rantakukka on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, pohjoisempana sitä esiintyy harvinaisena vielä Etelä-Lapin länsiosissa. Kukkii loppukesällä, heinäkuussa ja elokuussa.

Rantakukan ainoa läheinen sukulainen Suomessa on harvinainen ja hyvin erinäköinen ojakaali, Lythrum portula.

Rantakukka on pidetty ja kaunis kasvi, mutta rajansa kaikella: Laji on viety Pohjois-Amerikkaan 1800-luvulla ja se on muodostunut siellä haitalliseksi vieraslajiksi valloittaessaan kosteikkoja ja syrjäyttäessään muita lajeja. Syynä on mm. luontaisten vihollisten puuttuminen. Leviämistä on pyritty rajoittamaan Euroopasta tuotujen kovakuoriaisten avulla, jotka käyttävät rantakukkaa ravinnokseen.

Metsänätkelmä

Metsänätkelmä, Lathyrus sylvestris. 12.7.2007 Vantaa

Metsänätkelmän näin ensimmäisen kerran Vantaan Raappavuoren- puiston tienoilla. Niitä kasvoi mäelle nousevan tien vieressä, metsän reunassa. Vaaleanpunaiset, noin 2 cm levyiset kukat kiinnittivät huomion. Kukat olivat sinne tänne risteilevien varsien ja lehtien keskellä, jotka kuuluivat ilmeisesti samaan kasviin, vaikkei siltä heti näyttänyt ...

Metsänätkelmä on pitkävartinen (jopa 2 m), rönsyilevä ja kiipeilevä. Lehdykät ovat isoja ja pitkänomaisia. Kukkimisaika on heinä-elokuu. Levinneisyydeltään se on eteläinen, yleisin Salpausselkien vyöhykkeellä. Helsingissä kasvi on luokiteltu vaarantuneeksi. Myös Vantaalla se on harvinainen

Meriasteri

Meriasteri, Aster tripolium
Kallahdenniemi, Hki 12.7.2010

Meriasteri on näyttävä merenrantakasvi, joka kasvaa usein pieninä 'puskina'. Se viihtyy suolaisella alustalla - rantaniityillä ja rantakivien lomassa. Kukkii kesäkuusta syyskuuhun. Kukat muistuttavat koristekasveina viljeltävien asterien kukkia. Terälehdet ovat vaalean sinipunaisia-sinisiä, joskus valkoisiakin. Lehdet ovat möyheät.

Meriasteria esiintyy koko rannikollamme paikoin, myös Helsingin rannoilla. Sitä ei kuitenkaan ollut aivan helppo täältä bongata, niin yleinen se ei ole. Lauttasaaren rannoilta en sitä kovasta yrityksestä huolimatta löytänyt, kunnes Kallahdenniemellä tärppäsi.

Rantanätkelmä, Syylälinnunherne

Kuvan rantanätkelmä on kietonut kärhensä toisen kasvin 

(ilmeisesti ranta-alpin) varteen.

Rantanätkelmä (Lathyrus palustris) on sisämaassa harvinainen. Sen esiintyminen painottuu rannikoille, varsinkin Perämeren korkeudelle. Helsingissäkin sitä kyllä kasvaa useassa paikassa, mutta havaitseminen on vaikeampaa. Se vaatii kosteana pysyvän kasvualustan, niinpä tavalliset sunnuntaikävelyt eivät juuri vie sen kasvupaikoille.

Helsingin luontotietojärjestelmästä löysin tiedon, että tuttujen ulkoilureittieni läheltä, Mätäjoen suuluhdasta, pitäisi löytyä rantanätkelmää. Kasvi kukkii heinä-elokuussa, niinpä sitten eräänä kauniina heinäkuisena päivänä pistin saappaat jalkaan ja suunnistin kohti kyseistä paikkaa. Kiertelin ensin luhdassa kasvavan laajan rantaruovikon reunoilla, mutta päätin sitten kokeilla keskemmältä. Löytämisen ilo oli melkoinen, kun sieltä korkeiden järviruokojen siimeksestä, katseilta piilossa, löytyi muutaman metrin kokoinen alue, jolla kasvoi useita rantanätkelmiä.

Rantanätkelmä muistuttaa paljon samaan sukuun kuuluvaa syylälinnunhernettä, mutta jälkimmäiseltä puuttuvat kiipeämiseen käytettävät kärhet, eikä se ole kosteikkokasvi.

Syylälinnunherneen tunnistamisessa auttoi, että löysin netistä tiedon sen esiintymisestä juuri sillä Nuuksion alueella, jossa kuvan otin. Lajia esiintyy enimmäkseen vain maamme lounaisosassa, muualla se on harvinainen.

Syylälinnunherne, Lathyrus linifolius

Merisinappi

Merisinappi, Cakile maritima. Lauttasaari, Hki 11.7.2008

Merisinappi kasvaa melko harvinaisena koko rannikko­alueellamme. Kukat ovat sinipunaisia, joskus lähes valkoisia. Lehdet ovat möyheitä, pariliuskaisia, liuskat kapeita ja tasalevyisiä. Kukinta henäkuu-syyskuu.

Merisinappi on merenrantahietikkojen pioneerilaji. Se voi kasvaa myös kivikkorannoilla.

Helsingin rannoillakin merisinappia voi tavata. Olen nähnyt sitä Lautta­saaressa ja jopa Kaivopuiston rannassa, rannan reunakiveyksen välissä kasvavana.

Merisätkin

Merisätkin, Ranunculus baudotii. Lauttasaari, Hki 11.7.2008

Merisätkin löytyi aivan sattumalta ollessamme etsimässä merenrantakasveja Lauttasaaren Takaniemeltä. Aallot olivat huuhtoneet tämän normaalisti vedessä pohjaan ankkuroituneena kasvavan kasvin rannalle, levään sotkeutuneena.

Kuvasta on levän takia vaikea erottaa lehtiä, mutta merisätkimellä on niitäkin: vedenalaisia kapeita 'tillimäisiä' lehtiä ja leveämpiä kelluslehtiä (jotka voivat joskus puuttua). Merisätkin kasvaa useimmiten noin yhden metrin mittaiseksi, mutta toisinaan jopa kolmemetriseksi.

Merisätkintä esiintyy yleisenä Suomenlahden ja Selkämeren rannoilla, Merenkurkun ja Perämeren korkeudella harvinaisena. Merisätkin luetaan usein samaan lajiin järvisätkimen kanssa, ne luetaan silloin isosätkimen (Ranunculus peltatus) alalajeiksi.

Puna-ailakki

Puna-ailakki, Silene dioica

Puna-ailakin kukat erottuvat kauas niityillä ja pientareilla muun kasvilli­suuden seastakin. Se muistuttaa samaan heimoon (kohokki­­kasvit) kuuluvaa mäkitervakkoa, mutta ei viihdy niin kuivilla kasvu­paikoilla. Puna-ailakilta puuttuu myös mäki­tervakon varressa oleva tahmea erite, sensijaan varsi ja lehdet ovat pehmeän karvan peitossa.

Puna-ailakin tieteellisen nimen loppuosa, dioica, viittaa siihen, että kasvi on kaksikotinen. Hedekukat ja emikukat ovat eri yksilöissä.

Puna-ailakki kukkii koko kesän, kukinta saattaa etelässä alkaa jo toukokuun puolella. Erikoista on, että emikasvien kukinta rajoittuu alkukesään.

Puna-ailakki on  yleinen ja levinneisyys kattaa melkein koko Suomen.

Hedekasvin kukkia. Heteet erottuvat
vasemmanpuoleisen kukan nielussa.

Emikasvin kukka.
Hki, Seurasaari 13.7.2017

Lehdet ovat melko leveät

Haisukurjenpolvi

Haisukurjenpolvi, Geranium robertianum
Munkkivuori, Hki  10.7.2017

Haisukurjenpolvi on huomattavasti pienempi kuin samaan Geranium-sukuun kuuluva tuttu metsä­kurjen­polvi, vain 15-40 cm korkuinen. Kukat ovat myös paljon pienemmät, 1.5 cm luokkaa. Suvun lajeille tyypillinen kurjen nokkaa muistuttava hedelmä paljastaa kuitenkin sukulaisuuden. 

Nimi viittaa, kuten arvata saattaa, kasvista erittyvään melko epä­miellyt­tävään tuoksuun, jonka saa hyvin esiin hieromalla lehtiä sormien välissä.

Haisukurjenpolvea voi nähdä avoimillakin paikoilla, mutta useimmien se kasvaa puiden tai pensaiden siimeksessä, kallioiden lähellä ja lohkareikoissa. 

Haisukurjenpolvi on yleinen Ahvenanmaalla ja aivan lounaassa, melko yleinen sieltä Uudellemaalle ja Etelä-Hämeeseen asti. Keski-Suomessa sitä on harvinaisempana. Kukinta kesäkuu-syyskuu.