Jänönapila

Jänönapila, Trifolium arvense. Nauvo 30.6.2007

Jänönapila tuli tutuksi Nauvon reissulla. Sitä kasvoi kyläpaikkamme tontin reunalla, kuivassa mäenrinteessä.

Selvisikin sitten, että kyseessä on kasvi, jonka levinneisyys painottuu voimakkaasti Lounais-Suomeen, olimme siis hyvällä esiintymisalueella. Salpausselkien maisemissa on myös sille sopivia alueita. Muualla Etelä-Suomessa se on harvinainen, pohjoisempana vain satunnainen. Helsingissä sitä kasvaa joissain paikoissa, mutta se on täällä luokiteltu erittäin uhanalaiseksi.

Kukat ovat monikukkaisessa tiiviissä kukinnossa, niinkuin apiloilla yleensäkin. Erikoinen 'tupsumainen' vaikutelma tulee siitä, että verhiöissä on pitkiä karvoja. Jänönapilan kasvupaikkoja ovat kuivat kedot, kalliot ja hiekkaiset pientareet. Kukinta kesäkuu-heinäkuu.

Ulpukka

Ulpukka, Nuphar lutea. Pitäjänmäki, Hki 30.6.2010

Ulpukka eli isoulpukka kasvaa hyvin samantapaisissa paikoissa kuin lummekin: lammissa, järvissä, hitaasti virtaavissa joissa ja murto­vesilahdissa. Näistä kahdesta sukulaislajista ulpukka on kuitenkin selvästi yleisempi.

Ulpukan keltaiset kukat ovat kauniita ja erikoisia, vaikka eivät aivan lumpeiden suurempien kukkien veroisia. Sitä suositumpia ovat ainakin lasten keskuudessa ulpukoiden hedelmät, joissa on hauska siankärsää muistuttava uloke. Niitä lapset keräävät 'possuiksi' leikkeihinsä.

Ulpukan ja lumpeen suuret kelluslehdet ovat hyvin samannäköisiä. Eroja on kuitenkin lehtien suonituksessa ja värissä. Lumpeen lehdet ovat tummemman vihreät ja alapinta voi olla punavioletti, ulpukalla alapintakin on vihreä. Usein tavanomaisessa kielenkäytössä 'lumpeenlehdellä' tarkoitetaan molempia. 'Ulpukanlehti' ei ainakaan omaan vakiosanavarastooni kuulu.

Ulpukka on yleinen lähes koko maassa. Helsingissä ulpukkaa esiintyy runsaasti Vantaajoessa, Keravanjoessa ja Mätäjoessa.

Kukinta kesäkuu-elokuu.

Vrt. lumme

Ulpukan hedelmä

Kurjenjalka

Kurjenjalka, Comarum palustre ( Potentilla palustris )
Maununneva Hki, 28.6.2016

Kurjenjalka kasvaa soilla, rannoilla, matalissa vesissä, ojissa ym. kosteilla paikoilla. Se on yleinen koko maassa.

Kurjenjalka on luettu välillä hanhikkien kanssa samaan sukuun, sen tieteellinen nimi on tällöin Potentilla palustris. Nykyään se tunnutaan kuitenkin useimmiten sijoitettavan omaan sukuunsa, jolloin nimi on Comarum palustre. Molemmissa nimissä loppuosa viittaa sen yleiseen kasvupaikkaan, soihin.

Helsingissäkin kurjenjalkaa esiintyy yli puolella kilometriruuduista, tosin ei se tunnu niin usein silmiin sattuvan. Johtunee sen kosteutta vaativista kasvupaikoista. Olen tavannut käydä sitä katsomassa ja kuvaamassa Maununnevan luonnon­suo­je­lu­alueella, jossa sitä kasvaa runsaasti ja mukavasti pitkospuiden lähellä.

Kukinta kesä-heinäkuussa. Kukat ovat erikoiset, mustanpunaiset. Punaiset verholehdet muistuttavat terälehtiä.

Tähtitalvikki

Tähtitalvikki, Moneses uniflora

Tähtitalvikin kukka on hyvin erikoinen ja kaunis. Jykevä emiö, jossa on 5-liuskainen luotti, on kuin jokin työkalu. Valkeat terälehdet avautuvat kauniiksi tähdeksi - toisin kuin muilla talvikeilla, joiden kukinnot ovat kello­maisia. Tähti­tal­vikki kuuluukin omaan sukuunsa Moneses, muut talvikit kuuluvat sukuun Pyrola. Muilla talvikeilla on moni­kuk­kai­nen kukinto, tähtitalvikilla vain yksi kukka. Tieteellisen nimen loppuosa uniflora viittaa juuri yksikukkaisuuteen.

Tähtitalvikin kukka katsoo alaspäin. 

Koko kauneus paljastuu vasta läheltä.

Helsingissä tähtitalvikki on luokiteltu vaarantuneeksi, enkä sitä useista yrityksistä huolimatta täältä löytänyt. Suuressa osassa pohjoisempaa Suomea se on kuitenkin melko yleinen. Savon reissulla kuvaaminen sitten onnistuikin.

Valkolehdokki

Valkolehdokki, Platanthera bifolia
Karjakaivon ulkoilualue, Espoo 26.6.2007

Valkolehdokki on tunnetuimpia ja yleisimpiä kämmeköitämme. Kukat ovat valkoisia tai hieman vihertäviä ja ne tuoksuvat voimakkaasti etenkin yöllä. Tuoksu houkuttelee kiitäjiä ja muita yöperhosia, jotka pyrkivät imukärsällään pääsemään käsiksi pitkän kannuksen pohjalla olevaan meteen.

Kasvin tyvellä on vastakkain kaksi melko isoa soikeahkoa lehteä, lisäksi varressa 1-3 melkein huomaamatonta lehteä.

Valkolehdokkia esiintyy rehevissä, lehtomaisissa metsissä, niityillä ym. Se on yleisehkö maan etelä- ja keskiosissa, puuttuu kokonaan vain aivan pohjoisesta. Vielä 1900-luvun alkupuolella valkolehdokkia myytiin yleisesti esim. toreilla, mutta kerääminen myyntiin kiellettiin Suomessa vuonna 1956. Nykyään se on kokonaan rauhoitettu. Kukinta kesä-heinäkuussa.

Kuvasin valkolehdokin Karjakaivon ulkoilualueella Nuuksiossa. Helsingissä en ole sitä koskaan nähnyt, ja se onkin täällä erittäin uhanalainen. Muutamista paikoista sitä nettitietojen mukaan kuitenkin löytyy, esimerkiksi Mustavuoren lehdosta ja  Skillbergetin alueelta Porvarinlahden lähellä.

Tyvilehdet

Metsävirna

Metsävirna, Vicia sylvatica

Kesäkuun loppupuolella vuonna 2007 törmäsin ensimmäisen kerran metsävirnaan. Olin Karjakaivon ulkoilualueella Espoossa etsimässä joitain muita kasveja, joita aluella piti oleman. Metsän keskellä huomasin vilahtavan jotain valkoista. Hämmäs­tykseni oli suuri, kun pääsin katso­maan kukkaa läheltä. Violetteja viiruja valkoisella pohjalla - enpä ollut moista ennen nähnyt. Myöhemmin olen nähnyt näitä aivan Vihdintien varrellakin, lähellä Espoon Kalajärveä.

Metsävirnan kasvupaikkoja ovat tuoreet metsät, lehdot, metsänreunat ym. Se on maan eteläosassa melko yleinen, keskiosissa harvinainen. Helsingissä silmällä­pidettävä. Mustavuoren alueella sitä esiintyy melko yleisenä.

Kultapiisku

Kultapiisku, Solidega virgaurea
Pajamäki, Hki 26.6.2017

Kultapiisku, Solidega virgaurea, on Suomen 10. yleisin putkilokasvi. Se viihtyy hyvin monenlaisissa ympäristöissä Etelä-Suomesta tuntureille. Kukkiminen onnistuu kuitenkin parhaiten valoisilla paikoilla.

Kultapiiskun koko voi vaihdella melkoisesti, muutamasta kymmenestä sentistä jopa metriin. Kukinto koostuu suuresta määrästä keltaisia mykeröitä, jotka muodostavat pitkän­omaisen röyhyn. Varsi on melko tanakka, piiskamainen. Engl. nimi 'Goldenrod' voidaan kääntää 'kultainen piiska/vitsa/sauva'. Samalla tavalla kasvin ulkomuotoon suomalainenkin nimi varmasti viittaa, vaikka siinä piiska-sana on vähän muotoiltu.

Kultapiiskua on käytetty ja käytetään edelleenkin luontais­tuotteena. Elias Lönnrot kirjoitti siitä aikoinaan: ”Lääkevoima vahvistava ja kutis­tuttava, vesittävä. Siitä laitettua teetä t. keitettä kiitetään hyväksi sisällisiä haavoituksia ja verestymiä parantamaan.” 

Kukinta kestää keskikesästä alkusyksyyn.

Kultapiiskulla on isokokoisia, Pohjois-Amerikasta kotoisin olevia serkkuja, joista jotkut ovat levinneet luontoon (esim. kanadanpiisku, Solidago canadensis).

Kultapiiskun mykeröitä läheltä

Mäkitervakko

Mäkitervakko, Lychnis viscaria (Silene viscaria)
Pajamäki, Hki 25.6.2017

Mäkitervakon engl. nimi on Sticky Catchfly - tahmea kärpäs­pyydys - ja latinan­kielisen nimen loppuosa viscaria viittaa saman­­suun­tai­sesti liimaan. Suomalaiset puhuvat tietysti tervasta. Nimet tulevat tuosta kuvassakin näkyvästä tummasta aineesta, jota on varressa nivelkohtien alapuolella. Sen tarkoitus on mahdollisesti estää ei-toivottujen mesivarkaiden, kuten muurahaisten, pääsy kukkaan.

Mäkitervakko kasvaa kallioilla, kuivilla niityillä ja pientareilla. Se on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa. Kukkii keskikesällä.

Terttualpi

Terttualpi, Lysimachia thyrsiflora. Pitkäkoski, Hki 20.6.2013

Terttualpi on lähes koko maassamme yleinen vetisten paikkojen kasvi, puuttuu vain pohjoi­sim­masta Lapista. Se kasvaa järvien, jokien ja purojen rannoilla tai vedessä, ojissa, alli­koissa, luhdissa, soilla, korvissa ja myös meren rannalla.

Terttualpi voi kasvaa noin 70 cm korkuiseksi. Tiheät terttumaiset kukinnot lähtevät lehtihangoista. Keltaiset terälehdet ovat kapeita ja heteet ovat terälehtiä pidempiä. Yleis­vaikutelma kukinnosta on jotenkin 'tupsumainen'.

Tieteellinen lajinimi 'thyrsiflora' viittaa sanoihin 'käpy' ja 'kukka', sekin kuvaa kukintojen yleis­muotoa ja tiheyttä. Kukin­not sijaitsevat melko alhaalla varressa, puuttuvat latvasta. Sitä taas kuvaa ruotsalainen nimi 'topplösa'. Vrt. samaan sukuun kuuluvaan ranta-alpiin, jonka kukat ovat varren latvassa.

Kukinta kesäkuu-heinäkuu.

Kuvattu Mätäjoen suuluhdassa 23.6.2006

Maariankämmekkä

Maariankämmekkä, Dactylorhiza maculata

Kaunis maariankämmekkä on aina ilo nähdä. Maariankämmekkä on yleinen lähes koko maassa. Se kasvaa suonlaiteilla, suoniityillä, soistuvissa metsissä, rannoilla, korvissa, ojissa ym.

Helsingistäkin löytyy sieltä täältä pieniä soita tai muita sopivia alueita, joilta voi löytää maariankämmekkää. Eräs sellainen on Rastilan nevan luonnonsuojelualue, pieni 100 metriä pitkä ja 50 metriä leveä neva, jolla saa liikkua merkityillä väylillä. Kävimme vaimoni kanssa tutustumassa paikkaan eräänä juhannusaattona, jolloin myös otin oheiset kuvat.

Maariankämmekän lehdet ovat hauskan täplikkäät. Tieteellisen nimen loppuosa maculata tuleekin latinan sanasta macula, täplä.

Keltaängelmä

Keltaängelmä, Thalictrum flavum.  

Kuvattu Keravanjoen rannalla Siltamäessä 20.6.2007

Keltaängelmä on noin metrin korkuiseksi kasvava rantojen ja kosteiden niittyjen kasvi, jolla on vaaleankeltainen monikukkainen kukinto. Kukissa ei ole terälehtiä ja verholehdetkin varisevat varhain, joten näkyvimpiä ovat pitkät ja lukuisat heteet. Kukinto muistuttaa siinä mielessä toisen leinikkikasvin, mustakonnanmarjan, kukintoa.

Keltaängelmän levinneisyys on hajanainen. Se on yleinen etelässä ja toisaalta Perämeren ympäristössä Pohjois-Pohjanmaan korkeudelta alkaen pohjoiseen. Muuallakin sitä voi tavata harvinaisempana Pohjois-Lappia lukuunottamatta.

Helsingissä keltaängelmää esiintyy erityisesti Vantaanjoen ja Keravanjoen rannoilla ja Vanhankaupunginlahden kostei­koissa ym. ranta­vyö­hyk­keillä.

Kukinta keski- ja loppukesällä.

Keltaängelmästä saadaan keltaista väriä, sitä käytettiinkin aikoinaan yleisesti villan värjäykseen. Keltaiseen viittaa myös saksalainen nimi 'gelbe'.

Vehka

Vehka, Calla palustris. Mellunmäen luhta, Hki 18.6.2009

Vehkan eli suovehkan kukinto näyttää siltä, kuin siinä olisi vain yksi iso, valkea terälehti. Kyseessä on kuitenkin kukinnon tukilehti. Itse kukinto on runsaskukkainen, 2-3 cm pituinen puikelo. Kukat ovat pieniä ja terälehdettömiä, vieri vieressä tuon puikelon pinnalla.

Vehka kasvaa märillä soilla, puronvarsilla, ojissa, lampien rannoilla ym. Vehka on varsin yleinen noin Oulun korkeudelle asti.  Kukinta kesäkuu-heinäkuu.

Helsingistä kaupunkiympäristön keskeltä löytyy yllättävän paljon sopivia paikkoja vehkalle, esimerkiksi Vantaanjoen, Keravanjoen ja Mätäjoen varrella sitä kasvaa runsaasti. Mellunmäen luhdassa (josta kuva) törmäsin erityisen komeaan vehkakasvustoon.

Vehkan trooppisia lähisukulaisia käytetään paljon huonekasveina. Esim. peikonlehti on sille läheistä sukua ja kukinto on aika samannäköinen.

Luhtalemmikki

Luhtalemmikki, Myosotis scorpioides.
Vanhankaupunginlahti, Hki 17.6.2017

Luhtalemmikki on suurikukkaisin alkuperäinen lemmikkimme. Kukkien leveys vaihtelee kuudesta millistä senttiin. Se viihtyy kosteilla paikoilla, kuten purojen ja ojien partailla, rantaluhdissa ja kosteilla niityillä. Kukinta kesäkuusta elokuuhun. Levinnei­syys­alue ulottuu Etelä-Lappiin, mutta vain Etelä- ja Keski-Suomessa se on yleisehkö.

Luhtalemmikin voi helposti sekoittaa puutarhoissa viljeltyyn, mutta usein villiy­tynee­seen puistolemmikkiin, jonka kukat ovat suuruudeltaan samaa luokkaa. Puistolemmikki aloittaa kukintansa aikaisemmin, jo touko­kuussa. Toinen erottava tuntomerkki löytyy verhiöstä. Luhtalemmikin verhiön liuskat ovat aika lyhyitä, tasasivuisen kolmiomaisia, kun puistolemmikin verhiö on lähes tyveen asti liuskoittunut.

Myös rantalemmikki muistuttaa luhtalemmikkiä ja viihtyy samanlaisilla kasvupaikoilla. Ranta­lemmikin kukat ovat kuitenkin pienemmät, 3-5 mm. Rantalemmikin varsi on aina liereä, luhtalemmikillä se voi olla särmikäs.

Isotalvikki, kellotalvikki, pikkutalvikki

Isotalvikki, Pyrola rotundifolia
Haltiala, Hki 16.6.2009

Isotalvikki on näyttävän näköinen talvikkikasvi, yleinen Suomessa. Helsingissäkin sitä pitäisi esiintyä useassa paikassa, mutta sen löytäminen täältä otti yllättävän koville. Yritin ensin Kallahdenniemen pohjoisosasta itään pistävästä Leppäniemestä, jossa sitä piti oleman. Sieltä löytyikin sitten kookasta talvikkia, selvästikään ei ollut kyse tavallisesta pikkutalvikista. Tarkemmin valokuvia jälkeenpäin tutkittuani tulin siihen tulokseen, että kyse oli kuitenkin kellotalvikista, sitäkin alueella tavataan. No, hyvä sekin! Mutta isotalvikin etsintää piti jatkaa. Haltialan aarnimetsän itäpuolelta, pienestä metsäsaarekkeesta sitä sitten lopulta löysin - seuraavana kesänä.

Isotalvikin kukka on melko avonainen ja emiön käyrä punertava vartalo ulottuu selkeästi ulos kukasta. Kellotalvikin kukka ei ole aivan niin avonainen kuin isotalvikin. Emiön vartalo ulottuu kukan ulkopuolelle, mutta on melko suora. Pikkutalvikin kukka taas on miltei pallomainen, emiön vartalo jää piiloon ja kasvi on muutenkin pienempi.

Isotalvikki

Kellotalvikki, Pyrola media

Pikkutalvikki, Pyrola minor

Luhtalitukka, Purolitukka

Luhtalitukka, Cardamine pratensis
Vanhankaupunginlahti, Hki 14.6.2017

Luhtalitukka on melko suurikukkainen ristikukkaiskasvi, joka kasvaa kosteilla paikoilla, kuten rantaluhdissa ja ojissa. Alalaji niittyluhtalitukka tosin kuivem­millakin paikoilla, kuten tuoreilla rinneniityillä ja lehdoissa.

Kukkien väri vaihtelee valkoisesta hieman violettiin. Ne avautuvat täysin aurinkoisella säällä, mutta sateella tai iltaisin sulkeutuvat ja kääntyvät alaspäin. Kukinta kesäkuu-heinäkuu.

Luhtalitukka on yleinen sille sopivilla kasvupaikoilla, levinneisyys kattaa miltei koko Suomen.

Helsingissä luhtalitukkaa kasvaa paljon merenrantojen läheisyydessä, esim. ruoikkojen reunoilla.

Luhtalitukka

Purolitukka on luhtalitukkaa huomattavasti harvinaisempi. Sen kukat ovat hieman pienemmät ja yleensä valkoiset (joskus puner­tavat). Kukkii aikaisin, touko-kesäkuussa.

Hyvä erottava tuntomerkki näiden kahden välillä on heteiden ponsien väri: luhtalitukalla keltainen, purolitukalla tumman sinipunainen.

Purolitukka kasvaa luhtalitukan tapaan kosteilla paikoilla. Sitä pidetään lähteisyyden osoittajana. Levinneisyys rajoittuu etelään, painottuen Lounais-suomeen.

Helsingissä olen tavannut purolitukkaa Mätäjoen varrelta Talista. Sitä löytää myös Vantaanjoen varrelta ja muualtakin monin paikoin.

Purolitukka, Cardamine amara
Tali, Hki 3.6.2017

Keltakurjenmiekka

Keltakurjenmiekka, Iris pseudacorus. Tali, Hki 14.6.2018

Keltakurjenmiekka on niin upean näköinen kasvi, että voi olla vaikea uskoa sen olevan Suomessa luonnonvarainen. Sitä se kuitenkin on. Kirkkaankeltainen kukka on jopa 10 cm leveä ja kasvi voi olla yli metrin korkuinen. Pitkiä ja kapeita lehtiä voisi sanoa miekka­maisiksi muodoltaan, tätä nimi kuvannee.

Keltakurjenmiekalla on paksu suikertava juurakko ja se voi lisääntyä paitsi siemenistä, myös juurakon palasista. Se kasvaa savi-, lieju- ja mutarannoilla tai matalassa vedessä, rantaluhdissa, tervaleppäkorvissa ym.

Helsingissä keltakurjenmiekalle sopivia rantoja ja kosteikkoja on melko paljon. Mätäjoen suuluhdassa sitä kasvaa runsaasti ja myös Vantaan­joen rannoilla ym.

Kukinta: Kesä–heinäkuu. Aivan etelässä yleisehkö, harvinaistuu pohjoisempana. Rauhoitettu Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakunnissa.

Vanhankaupunginlahti, Hki 17.6.2017

Tali, Hki 26.6.2017

Iso Huopalahti, Hki 2.6.2018

Tali, Hki 5.6.2018

Tali, Hki 5.6.2018

Tali, Hki 14.6.2018

Kurjenmiekkojen runsautta rantaluhdassa. Tali, Hki 10.6.2018

Oravanmarja

Oravanmarja, Maianthemum bifolium

Oravanmarja on yleinen tuoreiden metsien kasvi. Se menestyy ympä­ris­töissä joissa on sopivasti varjoa ja riittä­västi kosteutta ja ravin­teita. Se on helposti tunnis­tettava: varressa on kaksi suhteel­lisen suurta ja leveää hertta­maista lehteä ja varren päässä pienistä valkoisista kukista muodostuva tiheä terttu. 

Levinneisyysalue kattaa miltei koko Suomen, harvinainen vain aivan Pohjois-Lapissa. Kukinta touko-kesäkuussa.

Tieteellisen nimen Maianthemum bifolium loppuosa viittaa kaksilehtisyyteen. Lehtiä voi tosin poikkeuksellisesti olla kolme tai neljäkin. Marjat ovat pieniä kuten kukatkin, kypsyttyään punaisia, myrkyllisiä.

Merirannikki

Merirannikki, Glaux maritima. Lauttasaari, Hki 13.6.2007

Merirannikki on yleisimpiä merenrantakasvejamme. Se kasvaa aivan rantavyöhykkeellä, monesti paikoissa jonne suolavesi voi ajoittain ulottuakin.

Kasvi on pieni, mutta saattaa muodostaa jopa useiden neliömetrien kokoisia kasvustoja. Kukkimisaika on kesä-heinäkuu, etelärannikolla jo kesäkuun alkupuoliskolla. Kukat sijaitsevat lehtihangoissa. Niissä on se erikoisuus, että varsinainen teriö puuttuu, mutta sensijaan verhiö on vaaleanpunainen ja teriömäinen.

Kuvattu Seurasaaressa 10.6.2013

Valkopeippi

Valkopeippi, Lamium album

Valkopeippi on hyvin yleinen Helsingissä. Kukattomana se muistuttaa kovasti nokkosta ja sitä kasvaa samalla tavalla tiuhoina puskina pientareilla. Tähän viittaa mm. englanninkielinen nimikin: 'White Dead-nettle', 'valkoinen kuollut nokkonen'. Kuolleella viitataan siihen, että se ei polta ihoa nokkosen tavoin.

Valkopeippi on hyvin ahkera kukkkija, kukinta alkaa toukokuussa ja jatkuu vielä syyskuussa. Levinneisyys painottuu yllättävän selvästi Uudellemaalle ja Varsinais-Suomeen, pohjoisempana se harvinaistuu nopeasti.

Valkopeippiä Talinhuipulla Helsingissä 10.6.2017

Terhi

Terhi, Asperugo procumbens

Terhin kukat ovat pienet, samaa suuruusluokkaa kuin peltolemmikillä, vain muutamia millejä. Kukka on kaksivärinen, keskeltä purppuran-punainen, laidoilta sininen tai se voi olla kokonaan sinipunainenkin. Kukinta touko-elokuu.

Kasvutapa on nojaileva, tarttuu toisiin kasveihin varren ja lehtien väkäkarvoilla. Kasvaa 20-70 cm korkuiseksi.

Terhi on ihmisasutusten lähistöllä viihtyvä kasvi, enimmäkseen harvinainen kuitenkin. Levinneisyys on kaksijakoinen, sitä esiintyy toisaalta Etelä- ja Lounais-Suomessa, toisaalta aivan pohjoisessa.

Helsingissä terhiä esiintyy lähinnä saarilla ja joillain rannoilla. Varmaankin helpoin paikka sen löytämiseen on Suomenlinna. Itse olen nähnyt sitä Kustaanmiekan länsivallilla kulkevan polun varrella, mutta sitä esiintyy muuallakin Suomenlinnassa.

Ruohokanukka

Ruohokanukka, Cornus suecica
Lehtisaari, Hki 7.6.2007

Ruohokanukan kukalta näyttävä osa on itse asiassa kukinto, jota ympäröi neljä valkoista ylälehteä. Itse kukat ovat pieniä ja mustia, niitä on yhdessä kukinnossa  10-20 kpl tiiviissä rykelmässä.

Meillä lajia esiintyy Itämeren ja Pohjanlahden rannikolla sekä Pohjois-Suomessa, erityisesti Lapissa. Hyvillä kasvupaikoilla se levittäytyy isoiksi peitteiksi.

Helsingistäkin lajin voi löytää meren tuntumasta.  Lehtisaaren eteläkärjen länsirannalta löysin pienen esiintymän.

Ruohokanukan marjat ovat mauttomia, eivät kuitenkaan myrkyllisiä.
Lehtisaari, Hki 27.7.2012

Kopparnäs, Inkoo 7.6.2022

Kopparnäs, Inkoo 7.6.2022

Kopparnäs, Inkoo 7.6.2022