torstai 30. kesäkuuta 2016

Jänönapila

Jänönapila, Trifolium arvense. Nauvo 30.6.2007
Jänönapila tuli tutuksi Nauvon reissulla. Sitä kasvoi kyläpaikkamme tontin reunalla, kuivassa mäenrinteessä.

Selvisikin sitten, että kyseessä on kasvi, jonka levinneisyys painottuu voimakkaasti Lounais-Suomeen, olimme siis hyvällä esiintymisalueella. Salpausselkien maisemissa on myös sille sopivia alueita. Muualla Etelä-Suomessa se on harvinainen, pohjoisempana vain satunnainen. Helsingissä sitä kasvaa joissain paikoissa, mutta se on täällä luokiteltu erittäin uhanalaiseksi.

Kukat ovat monikukkaisessa tiiviissä kukinnossa, niinkuin apiloilla yleensäkin. Erikoinen 'tupsumainen' vaikutelma tulee siitä, että verhiöissä on pitkiä karvoja. Jänönapilan kasvupaikkoja ovat kuivat kedot, kalliot ja hiekkaiset pientareet. Kukinta kesäkuu-heinäkuu.


Ulpukka

Ulpukka, Nuphar lutea. Pitäjänmäki, Hki 30.6.2010
Ulpukka eli isoulpukka kasvaa hyvin samantapaisissa paikoissa kuin lummekin: lammissa, järvissä, hitaasti virtaavissa joissa ja murto­vesilahdissa. Näistä kahdesta sukulaislajista ulpukka on kuitenkin selvästi yleisempi.

Ulpukan keltaiset kukat ovat kauniita ja erikoisia, vaikka eivät aivan lumpeiden suurempien kukkien veroisia. Sitä suositumpia ovat ainakin lasten keskuudessa ulpukoiden hedelmät, joissa on hauska siankärsää muistuttava uloke. Niitä lapset keräävät 'possuiksi' leikkeihinsä.

Ulpukan ja lumpeen suuret kelluslehdet ovat hyvin samannäköisiä. Eroja on kuitenkin lehtien suonituksessa ja värissä. Lumpeen lehdet ovat tummemman vihreät ja alapinta voi olla punavioletti, ulpukalla alapintakin on vihreä. Usein tavanomaisessa kielenkäytössä 'lumpeenlehdellä' tarkoitetaan molempia. 'Ulpukanlehti' ei ainakaan omaan vakiosanavarastooni kuulu.

Ulpukka on yleinen lähes koko maassa. Helsingissä ulpukkaa esiintyy runsaasti Vantaajoessa, Keravanjoessa ja Mätäjoessa.

Kukinta kesäkuu-elokuu.

Vrt. lumme

Ulpukan hedelmä

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Kurjenjalka

Kurjenjalka, Comarum palustrePotentilla palustris )
Maununneva Hki, 28.6.2016
Kurjenjalka kasvaa soilla, rannoilla, matalissa vesissä, ojissa ym. kosteilla paikoilla. Se on yleinen koko maassa.

Kurjenjalka on luettu välillä hanhikkien kanssa samaan sukuun, sen tieteellinen nimi on tällöin Potentilla palustris. Nykyään se tunnutaan kuitenkin useimmiten sijoitettavan omaan sukuunsa, jolloin nimi on Comarum palustre. Molemmissa nimissä loppuosa viittaa sen yleiseen kasvupaikkaan, soihin.

Helsingissäkin kurjenjalkaa esiintyy yli puolella kilometriruuduista, tosin ei se tunnu niin usein silmiin sattuvan. Johtunee sen kosteutta vaativista kasvupaikoista. Olen tavannut käydä sitä katsomassa ja kuvaamassa Maununnevan luonnon­suo­je­lu­alueella, jossa sitä kasvaa runsaasti ja mukavasti pitkospuiden lähellä.

Kukinta kesä-heinäkuussa. Kukat ovat erikoiset, mustanpunaiset. Punaiset verholehdet muistuttavat terälehtiä.

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Tähtitalvikki

Tähtitalvikki, Moneses uniflora
Tähtitalvikin kukka on hyvin erikoinen ja kaunis. Jykevä emiö, jossa on 5-liuskainen luotti, on kuin jokin työkalu. Valkeat terälehdet avautuvat kauniiksi tähdeksi - toisin kuin muilla talvikeilla, joiden kukinnot ovat kello­maisia. Tähti­tal­vikki kuuluukin omaan sukuunsa Moneses, muut talvikit kuuluvat sukuun Pyrola. Muilla talvikeilla on moni­kuk­kai­nen kukinto, tähtitalvikilla vain yksi kukka. Tieteellisen nimen loppuosa uniflora viittaa juuri yksikukkaisuuteen.

Tähtitalvikin kukka katsoo alaspäin. 
Koko kauneus paljastuu vasta läheltä.
Helsingissä tähtitalvikki on luokiteltu vaarantuneeksi, enkä sitä useista yrityksistä huolimatta täältä löytänyt. Suuressa osassa pohjoisempaa Suomea se on kuitenkin melko yleinen. Savon reissulla kuvaaminen sitten onnistuikin.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Valkolehdokki

Valkolehdokki, Platanthera bifolia
Karjakaivon ulkoilualue, Espoo 26.6.2007
Valkolehdokki on tunnetuimpia ja yleisimpiä kämmeköitämme. Kukat ovat valkoisia tai hieman vihertäviä ja ne tuoksuvat voimakkaasti etenkin yöllä. Tuoksu houkuttelee kiitäjiä ja muita yöperhosia, jotka pyrkivät imukärsällään pääsemään käsiksi pitkän kannuksen pohjalla olevaan meteen.

Kasvin tyvellä on vastakkain kaksi melko isoa soikeahkoa lehteä, lisäksi varressa 1-3 melkein huomaamatonta lehteä.

Valkolehdokkia esiintyy rehevissä, lehtomaisissa metsissä, niityillä ym. Se on yleisehkö maan etelä- ja keskiosissa, puuttuu kokonaan vain aivan pohjoisesta. Vielä 1900-luvun alkupuolella valkolehdokkia myytiin yleisesti esim. toreilla, mutta kerääminen myyntiin kiellettiin Suomessa vuonna 1956. Nykyään se on kokonaan rauhoitettu. Kukinta kesä-heinäkuussa.

Kuvasin valkolehdokin Karjakaivon ulkoilualueella Nuuksiossa. Helsingissä en ole sitä koskaan nähnyt, ja se onkin täällä erittäin uhanalainen. Muutamista paikoista sitä nettitietojen mukaan kuitenkin löytyy, esimerkiksi Mustavuoren lehdosta ja  Skillbergetin alueelta Porvarinlahden lähellä.


Tyvilehdet



Metsävirna

Metsävirna, Vicia sylvatica
Kesäkuun loppupuolella vuonna 2007 törmäsin ensimmäisen kerran metsävirnaan. Olin Karjakaivon ulkoilualueella Espoossa etsimässä joitain muita kasveja, joita aluella piti oleman. Metsän keskellä huomasin vilahtavan jotain valkoista. Hämmäs­tykseni oli suuri, kun pääsin katso­maan kukkaa läheltä. Violetteja viiruja valkoisella pohjalla - enpä ollut moista ennen nähnyt. Myöhemmin olen nähnyt näitä aivan Vihdintien varrellakin, lähellä Espoon Kalajärveä.

Metsävirnan kasvupaikkoja ovat tuoreet metsät, lehdot, metsänreunat ym. Se on maan eteläosassa melko yleinen, keskiosissa harvinainen. Helsingissä silmällä­pidettävä. Mustavuoren alueella sitä esiintyy melko yleisenä.

Kultapiisku

Kultapiisku, Solidega virgaurea
Pajamäki, Hki 26.6.2017
Kultapiisku, Solidega virgaurea, on Suomen 10. yleisin putkilokasvi. Se viihtyy hyvin monenlaisissa ympäristöissä Etelä-Suomesta tuntureille. Kukkiminen onnistuu kuitenkin parhaiten valoisilla paikoilla.

Kultapiiskun koko voi vaihdella melkoisesti, muutamasta kymmenestä sentistä jopa metriin. Kukinto koostuu suuresta määrästä keltaisia mykeröitä, jotka muodostavat pitkän­omaisen röyhyn. Varsi on melko tanakka, piiskamainen. Engl. nimi 'Goldenrod' voidaan kääntää 'kultainen piiska/vitsa/sauva'. Samalla tavalla kasvin ulkomuotoon suomalainenkin nimi varmasti viittaa, vaikka siinä piiska-sana on vähän muotoiltu.

Kultapiiskua on käytetty ja käytetään edelleenkin luontais­tuotteena. Elias Lönnrot kirjoitti siitä aikoinaan: ”Lääkevoima vahvistava ja kutis­tuttava, vesittävä. Siitä laitettua teetä t. keitettä kiitetään hyväksi sisällisiä haavoituksia ja verestymiä parantamaan.” 

Kukinta kestää keskikesästä alkusyksyyn.

Kultapiiskulla on isokokoisia, Pohjois-Amerikasta kotoisin olevia serkkuja, joista jotkut ovat levinneet luontoon (esim. kanadanpiisku, Solidago canadensis).


Kultapiiskun mykeröitä läheltä

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Mäkitervakko

Mäkitervakko, Lychnis viscaria (Silene viscaria)
Pajamäki, Hki 25.6.2017
Mäkitervakon engl. nimi on Sticky Catchfly - tahmea kärpäs­pyydys - ja latinan­kielisen nimen loppuosa viscaria viittaa saman­­suun­tai­sesti liimaan. Suomalaiset puhuvat tietysti tervasta. Nimet tulevat tuosta kuvassakin näkyvästä tummasta aineesta, jota on varressa nivelkohtien alapuolella. Sen tarkoitus on mahdollisesti estää ei-toivottujen mesivarkaiden, kuten muurahaisten, pääsy kukkaan.

Mäkitervakko kasvaa kallioilla, kuivilla niityillä ja pientareilla. Se on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa. Kukkii keskikesällä.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Terttualpi

Terttualpi, Lysimachia thyrsiflora. Pitkäkoski, Hki 20.6.2013
Terttualpi on lähes koko maassamme yleinen vetisten paikkojen kasvi, puuttuu vain pohjoi­sim­masta Lapista. Se kasvaa järvien, jokien ja purojen rannoilla tai vedessä, ojissa, alli­koissa, luhdissa, soilla, korvissa ja myös meren rannalla.

Terttualpi voi kasvaa noin 70 cm korkuiseksi. Tiheät terttumaiset kukinnot lähtevät lehtihangoista. Keltaiset terälehdet ovat kapeita ja heteet ovat terälehtiä pidempiä. Yleis­vaikutelma kukinnosta on jotenkin 'tupsumainen'.

Tieteellinen lajinimi 'thyrsiflora' viittaa sanoihin 'käpy' ja 'kukka', sekin kuvaa kukintojen yleis­muotoa ja tiheyttä. Kukin­not sijaitsevat melko alhaalla varressa, puuttuvat latvasta. Sitä taas kuvaa ruotsalainen nimi 'topplösa'. Vrt. samaan sukuun kuuluvaan ranta-alpiin, jonka kukat ovat varren latvassa.

Kukinta kesäkuu-heinäkuu.

Kuvattu Mätäjoen suuluhdassa 23.6.2006

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Maariankämmekkä

Maariankämmekkä, Dactylorhiza maculata
Kaunis maariankämmekkä on aina ilo nähdä. Maariankämmekkä on yleinen lähes koko maassa. Se kasvaa suonlaiteilla, suoniityillä, soistuvissa metsissä, rannoilla, korvissa, ojissa ym.

Helsingistäkin löytyy sieltä täältä pieniä soita tai muita sopivia alueita, joilta voi löytää maariankämmekkää. Eräs sellainen on Rastilan nevan luonnonsuojelualue, pieni 100 metriä pitkä ja 50 metriä leveä neva, jolla saa liikkua merkityillä väylillä. Kävimme vaimoni kanssa tutustumassa paikkaan eräänä juhannusaattona, jolloin myös otin oheiset kuvat.

Maariankämmekän lehdet ovat hauskan täplikkäät. Tieteellisen nimen loppuosa maculata tuleekin latinan sanasta macula, täplä.


maanantai 20. kesäkuuta 2016

Keltaängelmä

Keltaängelmä, Thalictrum flavum.  
Kuvattu Keravanjoen rannalla Siltamäessä 20.6.2007
Keltaängelmä on noin metrin korkuiseksi kasvava rantojen ja kosteiden niittyjen kasvi, jolla on vaaleankeltainen monikukkainen kukinto. Kukissa ei ole terälehtiä ja verholehdetkin varisevat varhain, joten näkyvimpiä ovat pitkät ja lukuisat heteet. Kukinto muistuttaa siinä mielessä toisen leinikkikasvin, mustakonnanmarjan, kukintoa.

Keltaängelmän levinneisyys on hajanainen. Se on yleinen etelässä ja toisaalta Perämeren ympäristössä Pohjois-Pohjanmaan korkeudelta alkaen pohjoiseen. Muuallakin sitä voi tavata harvinaisempana Pohjois-Lappia lukuunottamatta.

Helsingissä keltaängelmää esiintyy erityisesti Vantaanjoen ja Keravanjoen rannoilla ja Vanhankaupunginlahden kostei­koissa ym. ranta­vyö­hyk­keillä.

Kukinta keski- ja loppukesällä.

Keltaängelmästä saadaan keltaista väriä, sitä käytettiinkin aikoinaan yleisesti villan värjäykseen. Keltaiseen viittaa myös saksalainen nimi 'gelbe'.

Keltakurjenmiekka

Keltakurjenmiekka, Iris pseudacorus.
Pitkäkoski, Hki  20.6.2013
Keltakurjenmiekka on niin upean näköinen kasvi, että voi olla vaikea uskoa sen olevan Suomessa luonnonvarainen. Sitä se kuitenkin on. Kirkkaankeltainen kukka on jopa 10 cm leveä ja kasvi voi olla yli metrin korkuinen. Pitkiä ja kapeita lehtiä voisi sanoa miekka­maisiksi muodoltaan, tätä nimi kuvannee.

Keltakurjenmiekalla on paksu suikertava juurakko ja se voi lisääntyä paitsi siemenistä, myös juurakon palasista. Se kasvaa savi-, lieju- ja mutarannoilla tai matalassa vedessä, rantaluhdissa, tervaleppäkorvissa ym.

Helsingissä keltakurjenmiekalle sopivia rantoja ja kosteikkoja on melko paljon. Mätäjoen suuluhdassa sitä kasvaa runsaasti ja myös Vantaan­joen rannoilla ym.

Kukinta: Kesä–heinäkuu. Aivan etelässä yleisehkö, harvinaistuu pohjoisempana. Rauhoitettu Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakunnissa.

Vanhankaupunginlahti, Hki 17.6.2017
Pitäjänmäki, Hki 26.6.2017

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Vehka

Vehka, Calla palustris. Mellunmäen luhta, Hki 18.6.2009
Vehkan eli suovehkan kukinto näyttää siltä, kuin siinä olisi vain yksi iso, valkea terälehti. Kyseessä on kuitenkin kukinnon tukilehti. Itse kukinto on runsaskukkainen, 2-3 cm pituinen puikelo. Kukat ovat pieniä ja terälehdettömiä, vieri vieressä tuon puikelon pinnalla.

Vehka kasvaa märillä soilla, puronvarsilla, ojissa, lampien rannoilla ym. Vehka on varsin yleinen noin Oulun korkeudelle asti.  Kukinta kesäkuu-heinäkuu.

Helsingistä kaupunkiympäristön keskeltä löytyy yllättävän paljon sopivia paikkoja vehkalle, esimerkiksi Vantaanjoen, Keravanjoen ja Mätäjoen varrella sitä kasvaa runsaasti. Mellunmäen luhdassa (josta kuva) törmäsin erityisen komeaan vehkakasvustoon.

Vehkan trooppisia lähisukulaisia käytetään paljon huonekasveina. Esim. peikonlehti on sille läheistä sukua ja kukinto on aika samannäköinen.


perjantai 17. kesäkuuta 2016

Luhtalemmikki

Luhtalemmikki, Myosotis scorpioides.
Vanhankaupunginlahti, Hki 17.6.2017
Luhtalemmikki on suurikukkaisin alkuperäinen lemmikkimme. Kukkien leveys vaihtelee kuudesta millistä senttiin. Se viihtyy kosteilla paikoilla, kuten purojen ja ojien partailla, rantaluhdissa ja kosteilla niityillä. Kukinta kesäkuusta elokuuhun. Levinnei­syys­alue ulottuu Etelä-Lappiin, mutta vain Etelä- ja Keski-Suomessa se on yleisehkö.

Luhtalemmikin voi helposti sekoittaa puutarhoissa viljeltyyn, mutta usein villiy­tynee­seen puistolemmikkiin, jonka kukat ovat suuruudeltaan samaa luokkaa. Puistolemmikki aloittaa kukintansa aikaisemmin, jo touko­kuussa. Toinen erottava tuntomerkki löytyy verhiöstä. Luhtalemmikin verhiön liuskat ovat aika lyhyitä, tasasivuisen kolmiomaisia, kun puistolemmikin verhiö on lähes tyveen asti liuskoittunut.

Myös rantalemmikki muistuttaa luhtalemmikkiä ja viihtyy samanlaisilla kasvupaikoilla. Ranta­lemmikin kukat ovat kuitenkin pienemmät, 3-5 mm. Rantalemmikin varsi on aina liereä, luhtalemmikillä se voi olla särmikäs.

torstai 16. kesäkuuta 2016

Isotalvikki, kellotalvikki, pikkutalvikki

Isotalvikki, Pyrola rotundifolia
Haltiala, Hki 16.6.2009
Isotalvikki on näyttävän näköinen talvikkikasvi, yleinen Suomessa. Helsingissäkin sitä pitäisi esiintyä useassa paikassa, mutta sen löytäminen täältä otti yllättävän koville. Yritin ensin Kallahdenniemen pohjoisosasta itään pistävästä Leppäniemestä, jossa sitä piti oleman. Sieltä löytyikin sitten kookasta talvikkia, selvästikään ei ollut kyse tavallisesta pikkutalvikista. Tarkemmin valokuvia jälkeenpäin tutkittuani tulin siihen tulokseen, että kyse oli kuitenkin kellotalvikista, sitäkin alueella tavataan. No, hyvä sekin! Mutta isotalvikin etsintää piti jatkaa. Haltialan aarnimetsän itäpuolelta, pienestä metsäsaarekkeesta sitä sitten lopulta löysin - seuraavana kesänä.

Isotalvikin kukka on melko avonainen ja emiön käyrä punertava vartalo ulottuu selkeästi ulos kukasta. Kellotalvikin kukka ei ole aivan niin avonainen kuin isotalvikin. Emiön vartalo ulottuu kukan ulkopuolelle, mutta on melko suora. Pikkutalvikin kukka taas on miltei pallomainen, emiön vartalo jää piiloon ja kasvi on muutenkin pienempi.

Isotalvikki

Kellotalvikki, Pyrola media

Pikkutalvikki, Pyrola minor

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Luhtalitukka, Purolitukka

Luhtalitukka, Cardamine pratensis
Vanhankaupunginlahti, Hki 14.6.2017
Luhtalitukka on melko suurikukkainen ristikukkaiskasvi, joka kasvaa kosteilla paikoilla, kuten rantaluhdissa ja ojissa. Alalaji niittyluhtalitukka tosin kuivem­millakin paikoilla, kuten tuoreilla rinneniityillä ja lehdoissa.

Kukkien väri vaihtelee valkoisesta hieman violettiin. Ne avautuvat täysin aurinkoisella säällä, mutta sateella tai iltaisin sulkeutuvat ja kääntyvät alaspäin. Kukinta kesäkuu-heinäkuu.

Luhtalitukka on yleinen sille sopivilla kasvupaikoilla, levinneisyys kattaa miltei koko Suomen.

Helsingissä luhtalitukkaa kasvaa paljon merenrantojen läheisyydessä, esim. ruoikkojen reunoilla.
Luhtalitukka

Purolitukka, Cardamine amara
Tali, Hki 3.6.2017
Purolitukka on luhtalitukkaa huomattavasti harvinaisempi. Sen kukat ovat hieman pienemmät ja yleensä valkoiset (joskus puner­tavat). Kukkii aikaisin, touko-kesäkuussa.

Hyvä erottava tuntomerkki näiden kahden välillä on heteiden ponsien väri: luhtalitukalla keltainen, purolitukalla tumman sinipunainen.

Purolitukka kasvaa luhtalitukan tapaan kosteilla paikoilla. Sitä pidetään lähteisyyden osoittajana. Levinneisyys rajoittuu etelään, painottuen Lounais-suomeen.

Helsingissä olen tavannut purolitukkaa Mätäjoen varrelta Talista. Sitä löytää myös Vantaanjoen varrelta ja muualtakin monin paikoin.

Oravanmarja

Oravanmarja, Maianthemum bifolium
Oravanmarja on yleinen tuoreiden metsien kasvi. Se menestyy ympä­ris­töissä joissa on sopivasti varjoa ja riittä­västi kosteutta ja ravin­teita. Se on helposti tunnis­tettava: varressa on kaksi suhteel­lisen suurta ja leveää hertta­maista lehteä ja varren päässä pienistä valkoisista kukista muodostuva tiheä terttu. 

Levinneisyysalue kattaa miltei koko Suomen, harvinainen vain aivan Pohjois-Lapissa. Kukinta touko-kesäkuussa.

Tieteellisen nimen Maianthemum bifolium loppuosa viittaa kaksilehtisyyteen. Lehtiä voi tosin poikkeuksellisesti olla kolme tai neljäkin. Marjat ovat pieniä kuten kukatkin, kypsyttyään punaisia, myrkyllisiä.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Merirannikki

Merirannikki, Glaux maritima. Lauttasaari, Hki 13.6.2007
Merirannikki on yleisimpiä merenrantakasvejamme. Se kasvaa aivan rantavyöhykkeellä, monesti paikoissa jonne suolavesi voi ajoittain ulottuakin.

Kasvi on pieni, mutta saattaa muodostaa jopa useiden neliömetrien kokoisia kasvustoja. Kukkimisaika on kesä-heinäkuu, etelärannikolla jo kesäkuun alkupuoliskolla. Kukat sijaitsevat lehtihangoissa. Niissä on se erikoisuus, että varsinainen teriö puuttuu, mutta sensijaan verhiö on vaaleanpunainen ja teriömäinen.



Kuvattu Seurasaaressa 10.6.2013

Valkopeippi

Valkopeippi, Lamium album
Valkopeippi on hyvin yleinen Helsingissä. Kukattomana se muistuttaa kovasti nokkosta ja sitä kasvaa samalla tavalla tiuhoina puskina pientareilla. Tähän viittaa mm. englanninkielinen nimikin: 'White Dead-nettle', 'valkoinen kuollut nokkonen'. Kuolleella viitataan siihen, että se ei polta ihoa nokkosen tavoin.

Valkopeippi on hyvin ahkera kukkkija, kukinta alkaa toukokuussa ja jatkuu vielä syyskuussa. Levinneisyys painottuu yllättävän selvästi Uudellemaalle ja Varsinais-Suomeen, pohjoisempana se harvinaistuu nopeasti.
Valkopeippiä Talinhuipulla Helsingissä 10.6.2017

torstai 9. kesäkuuta 2016

Terhi

Terhi, Asperugo procumbens
Terhin kukat ovat pienet, samaa suuruusluokkaa kuin peltolemmikillä, vain muutamia millejä. Kukka on kaksivärinen, keskeltä purppuran-punainen, laidoilta sininen tai se voi olla kokonaan sinipunainenkin. Kukinta touko-elokuu.

Kasvutapa on nojaileva, tarttuu toisiin kasveihin varren ja lehtien väkäkarvoilla. Kasvaa 20-70 cm korkuiseksi.

Terhi on ihmisasutusten lähistöllä viihtyvä kasvi, enimmäkseen harvinainen kuitenkin. Levinneisyys on kaksijakoinen, sitä esiintyy toisaalta Etelä- ja Lounais-Suomessa, toisaalta aivan pohjoisessa.

Helsingissä terhiä esiintyy lähinnä saarilla ja joillain rannoilla. Varmaankin helpoin paikka sen löytämiseen on Suomenlinna. Itse olen nähnyt sitä Kustaanmiekan länsivallilla kulkevan polun varrella, mutta sitä esiintyy muuallakin Suomenlinnassa.



tiistai 7. kesäkuuta 2016

Ruohokanukka

Ruohokanukka, Cornus suecica
Ruohokanukan kukalta näyttävä osa on itse asiassa kukinto, jota ympäröi neljä valkoista ylälehteä. Itse kukat ovat pieniä ja mustia, niitä on yhdessä kukinnossa  10-20 kpl tiiviissä rykelmässä.

Lajia esiintyy koko maassa, mutta yleinen se on vain pohjoisessa ja rannikolla. Hyvillä kasvupaikoilla se levittäytyy isoiksi peitteiksi.

Helsingissä ruohokanukkaa esiintyy rannoilla ja saarissa. Kuvaamani ruohokanukat kasvoivat Lehtisaaren eteläkärjen länsirannalla. Siellä ollut esiintymä oli melko pieni.
Ruohokanukan marjat ovat mauttomia, eivät kuitenkaan myrkyllisiä

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Metsäkurjenpolvi

Metsäkurjenpolvi, Geranium sylvaticum
Metsäkurjenpolvi on koko maassa yleinen metsien, metsän­lai­tojen, niittyjen ja tien­pien­ta­reiden väriläiskä. Kukat ovat enim­mäk­seen sinipunaisia, mutta värinvaihtelua on paljon - välillä ne ovat tummempia tai punertavampia tai sitten vaaleita, jopa valkoisia. Pohjoisessa vaaleat sävyt ovat yleisempiä.

Nimessä oleva 'kurki' samoin kuin tieteellisen nimen alkuosa Geranium viittaavat kurjennokkaa muistuttavaan hedelmään.

Suomessa esiintyy myös muita kurjenpolvia, ts. Geranium-sukuun kuuluvia lajeja, kuten kyläkurjenpolvi, haisukurjenpolvi ja pihakurjenpolvi.

Kukinta (Touko-)Kesä-heinäkuu.

6.6.2016 Pitkäkoski, Hki

Lehdet ovat sormijakoisia ja isohampaisia

Isokarpalo

Isokarpalo, Vaccinium oxycoccos. Vihti, Nuuksio 4.6.2007
Karpalo on tullut tutuksi Nuuksiossa liikku­es­sa­ni. Siellä sitä näkee usein metsä­lam­pien rahka­sammal­reu­nuk­silla.

Vaaleanpunaisissa kukissa on neljä terä­lehteä, jotka ovat kääntyneet taaksepäin. Varsi on ohut, rento, maanpinnalla sui­ker­tava. Marjat kypsyvät myö­hään, vasta syys-lokakuussa. Kyp­syt­tyään ne ovat punaisia tai tumman sinipunaisia.

Karpalo on arvokas talousmarja. Par­haat karpalosaaliit saadaan eri­laisilta märiltä avo­soilta. Rämeillä ja kor­vis­sakin, ts. puus­toi­sil­la soilla, sitä kasvaa, mutta marja­sa­dot jää­vät siellä pienem­mäksi.

Isokarpalo on yleinen koko maassa lukuun ottamatta Pohjois-Lappia, missä se on harvinainen. Kukinta kesäkuu-heinäkuu.

Puolikypsiä isokarpalon marjoja Nuuksiossa 4.9.2011.
Isokarpalon lisäksi on olemassa toinenkin karpalolaji: pikkukarpalo, Vaccinium microcarpum. Erottavia tuntomerkkejä: Pikkukarpalo on kaikenkaikkiaan pienempi ja myös marjat ovat pienempiä, puolukan kokoluokkaa, kun isokarpalolla ne ovat selvästi puolukkaa suurempia. Isokarpalolla kukkia on 2-4, pikkukarpalolla yleensä yksi. Isokarpalon kukkaperät ovat (hieman) karvaisia, pikkukarpalolla ne ovat kaljuja.

Pikkukarpalo viihtyy kuivemmilla alustoilla kuin isokarpalo, kuten kuivilla räme- ja nevamättäillä, ja sen levinneisyys painottuu pohjoisempaan kuin isokarpalon (vaikka sitä esiintyykin lähes koko Suomessa).

Kalliokielo, Lehtokielo

Kalliokielo, Polygonatum odoratum
Pajamäki, Hki 4.6.2017
Kalliokieloa ei lueta kielon kanssa samaan sukuun, mutta niissä on paljon samaa. Molemmilla on nahkeat, silposuoniset lehdet ja vaaleat nuokkuvat kukat. Kalliokielon kukat ovat pidempiä, torvimaisia, eivätkä yhtä puhtaanvalkoisia. Lehdet ovat pienempiä kuin kielolla ja lähtevät varresta. Kalliokielo tuottaa samantapaisia marjoja kuin kielokin, mutta ne ovat väriltään tummansinisiä (kielolla oranssinvärisiä). Marjat ovat myrkyllisiä.

Kalliokielo kukkii touko-kesäkuussa. Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat kallioiset mäenrinteet, mutta se kasvaa myös rehevissä lehdoissa. Levinneisyys painottuu eteläiseen Suomeen. Rauhoitettu Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakunnissa.

Lehtokielo, Polygonatum multiflorum.
Fiskarsinmäki, Espoo 21.6.2009
Kalliokielon kanssa hyvin läheinen laji on sitä huomattavasti harvinaisempi ja eteläisempi lehtokielo. Lehtokielo on kookkaampi, jopa 80 cm pituinen, kun kalliokielo jää 40 cm pituiseksi ja alle. Kalliokielon varsi on särmikäs, lehtokielon varsi liereä. Kasvuasennoltaan lehtokielo on vaakasuorempi. Lehtokielolla kukat kasvavat 2-6 kukan ryhmissä, kalliokielolla 1-2 yhdessä.

Lehtokielon olen nähnyt Helsingin seudulla yhdessä paikassa - Fiskarsinmäellä, joka kuuluu Espoonlahden luonnonsuojelualueeseen. Helsingissä sitä on luontotietojärjestelmän mukaan muutamassa paikassa, mutta se on luokiteltu vaarantuneeksi.


Morsinko

Morsinko, Isatis tinctoria. Lauttasaari, Hki 4.6.2013
Morsinko kasvaa noin metrin korkuiseksi. Kukinto on laaja ja hedelmävaiheessakin huomiotaherättävä. Lajista onkin käytetty myös nimeä 'morsiamen kruunu'. Nimi 'värimorsinko' taas liittyy siihen, että se on vanha värikasvi. Samaan asiaan viittaa myös tieteellisen nimen loppuosa tinctoria.

Varsi on roteva. Lehdet ovat väriltään sinivihreitä. Varsilehdet ovat ruodittomia, tyveltään vartta ympäröiviä (sepiviä).

Kukinta kesäkuu-heinäkuu.

Morsinkoa esiintyy hiekkaisilla ja kivisillä merenrannoilla etelä­rannikollamme ja länsirannikolla merenkurkkuun asti. Helsingin rannoilla sitä näkee melko usein, se on kookkaana kasvina helppo huomata.